Lääketieteen kieltä on joskus vaikea ymmärtää
Tuntuuko siltä, että lääkäreiden kirjaukset ovat kuin vierasta kieltä? Et ole yksin.
Ensin lääkäriin tai labraan, sitten nettiin. Tästä on tullut tavallinen tapa käyttää terveydenhuollon palveluja. Suomalaisten potilastietoja alettiin tallentaa Kanta-palveluihin vuonna 2014, ensin julkisessa terveydenhuollossa, sitten yksityisessä. Suomalaiset oppivat, että lääkärissä ohi menneen asian voi myöhemmin tarkistaa Omakannasta.
Sai potilas ennen nettimaailmaakin nähdä itseään koskevia kirjauksia, mutta ei yhtä helposti ja ajantasaisesti. Nyt kehitys on kulkenut siihen, että potilas istuu ruudun ääressä ja yrittää saada selkoa ammattilaisten toisilleen tekemistä potilaskirjauksista.
Joskus ruudulle lipsahtaa tieto vakavasta sairaudesta, joka olisi pitänyt kertoa kasvotusten. Tavallisempaa kuitenkin on ihan arkinen epätietoisuus vaikeiden sanojen äärellä.
Kukaan ei oikein tiedä, miten ihmiset omia potilaskirjauksiaan tulkitsevat. Todennäköisesti moni tarkistaa termejä netin hakukoneista ja yrittää niiden avulla päätellä, mitä lääkäri kirjauksillaan tarkoittaa. Kirjoitetun kielen ymmärtämistä on vaikea selvittää.
Kun ihmiset puhuvat kasvotusten, toisen ymmärtämiseen vaikuttaa moni muukin asia kuin kieli: eleet, ilmeet ja kontakti toiseen ihmiseen.
”Ymmärtäminen on vaikea tutkittava, sillä kielen erottaminen kaikesta muusta ei ole helppoa”, Taina Pitkänen sanoo.
Pitkänen on väitöskirjatutkija, jota kiinnostaa, miten hyvin lääkäri ja potilas ymmärtävät toisiaan, kun ei toimita lääkärin äidinkielellä.
Ymmärtämistä ei voi tutkia kysymällä, että ymmärsitkö. Pitkänen on tutkimuksissaan pyytänyt suomea toisena kielenä puhuvia lääkäreitä kuuntelemaan nauhalta todellista potilaskäyntiä ja kertomaan omin sanoin, mitä siinä tapahtuu.
Juiliiko vai jomotteleeko?
Kieli on paljon muutakin kuin sanaston hallintaa. Vieraskielisen voi olla aluksi vaikea hahmottaa puheesta, missä yksi sana loppuu ja toinen alkaa. Ääntämisessä on eroja, niin yksilöllisiä kuin alueellisiakin. Murresanasto ei aina aukea suomea äidinkielenään puhuvillekaan.
Joskus ymmärrys ei kohtaa, vaikka kaksi suomea äidinkielenään puhuvaa keskustelee suomeksi. Erityisen haastava kohta on kivun kuvailuun käytettävä sanasto. Lääkäriä kiinnostaa, onko kipu tylppä vai viiltävä, mutta potilaan mielestä se juilii tai jomottelee.
”Meillä on kyllä ihanan rikas kieli”, Pitkänen sanoo.
Se, että lääkäri kuuntelee potilasta hyvin ja keskittyy tämän kertomaan, ei vielä takaa, että hän myös ymmärtää potilaan koko tilanteen.
”Vuorovaikutus ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa. Usein ne niputetaan yhteen, mutta ei hyvästä vuorovaikutuksesta automaattisesti seuraa ymmärrys.”
Kasvotusten tavattaessa ymmärtämistä voi päätellä toisen ilmeistä sekä tarkistaa ihan sanallisesti. Lääkäri voi kerrata antamansa ohjeet vähän eri sanoin tai tiivistää potilaan kertomuksen keskeiset kohdat ja toistaa ne ääneen.
Lääkäri voi myös vaivihkaa tarkistaa, onko potilas ymmärtänyt saamansa ohjeet.
”Joskus lääkäri kysyy potilaalta, että miten me nyt tästä edetään. Eli hän käytännössä pyytää potilasta tekemään tiivistelmän siitä, mitä on puhuttu.”
Lääkäri etsii logiikkaa
Pitkänen on huomannut kaksi tilannetta, joissa lääkärit usein kysyvät paljon tarkentavia kysymyksiä.
Toinen liittyy numeroihin ja aikaan. Jos potilas kertoo oireiden alkamisesta olevan pari päivä tai jokunen viikko, lääkäri alkaa kysymyksillä haarukoimaan tarkkaa aikaa.
Toinen tilanne syntyy, jos potilaan puhe hyppelee asiasta toiseen. Silloin lääkäri joutuu esittämään paljon selventäviä kysymyksiä.
Lääkäri pyrkii kaivamaan potilaan puheesta itselleen jäsennellyt tiedon siitä, miten asiat oikein etenivät. Mitä oireita potilaalla oli, mitä taas ei. Hän tarvitsee kokonaiskuvan voidakseen tehdä diagnoosin.
”Potilaan kertomus on helpompi ymmärtää, jos tämä esittää asiat järkevässä järjestyksessä.”
Lääkäreiden kielen tutkiminen on vaikuttanut siihen, miten Pitkänen itse käyttäytyy potilaana.
”Aikaisemmin olen ehkä halunnut aluksi puhella vähän niitä näitä, sellaista tavallista puhetta. Se ei kuitenkaan auta asian etenemistä. Nykyään otan sen potilaan roolin heti, sillä se luultavasti edistää tilanteen sujumista. Menen ihan sen käsikirjoituksen mukaan”, Pitkänen sanoo.
Ultraan vai kaikukuvaan?
Kun puhutusta tekstistä siirrytään kirjoitettuun, ollaan paljon vaikeamman äärellä.
Potilaskirjausten pitää olla riittävän tarkkoja, sen määrittää jo laki. Kirjauksia tekevät terveydenhuollon ammattilaiset, lähinnä toisille ammattilaisille. Tavallinen ihminen voi hämmentyä niiden edessä, mutta eivät ne aina aukea muille ammattilaisillekaan.
Lauri Saarela tietää paljon siitä, miten lääkäreiden käyttämä suomi syntyy. Saarela on työskennellyt 24 vuotta toimittajana ja siitä 12 vuotta kielentarkastajana Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin lehdessä.
Se on lääketieteellinen julkaisu, jossa lääkärit kirjoittavat toisille lääkäreille. Vuotta vanhemmat lehden numerot löytyvät netistä myös muiden luettavaksi.
”Asiantuntijat ymmärtävät hyvin oman erikoisalansa tekstin, mutta kun mennään muualle lääketieteeseen, he eivät välttämättä enää ymmärrä kaikkea”, Saarela sanoo.
Ennen kuin artikkelit päätyvät lehteen, toiset lääkärit arvioivat ne ja voivat pyytää tekstiin selvennyksiä. Varsin usein pyynnöt koskevat jonkin termin kääntämistä englannista suomeksi.
Joskus sanat ehtivät vakiintua kieleen ennen kuin niille löytyy hyvä suomennos. Duodecim käyttää julkaisuissaan termiä kaikukuvaus tutkimuksesta, joka kulkee kansan suussa nimellä ultraääni. Kaikukuvaus kuvailee tutkimusta hyvin, mutta maallikko ei välttämättä hoksaa, että se on sama asia kuin ultrassa käynti.
Termi ei synny, se tehdään
Erikoisalan kieli ei synny, vaan se tehdään. Tulee jokin uusi asia, joka tar vitsee suomenkielisen nimen.
”Näitä ei tempaista lonkalta. Kun jollekin asialle tar vitaan suomennosta ensimmäistä kertaa, siitä keskustellaan artikkelin kirjoittajan kanssa.”
Joskus oikea suomennos löytyy helposti, joskus terminologia saattaa elää vuosia ennen vakiintumistaan.
Silloin tällöin huomataan, että pitkään käytössä ollut termi onkin väärä. Monien aiemmin keuhkokuumeiksi nimettyjen sairauksien oireisiin ei kuulu kuume. Ne ovat saaneet uudet suomenkieliset nimet, joissa loppuosan kuume on vaihtunut tulehdukseksi.
Tieteellinen tutkimus tuo jatkuvasti lisää tietoa ja voi vaatia käsitteiden tarkentamista.
”Kun tulee lisää tietoa, niin jostakin yksittäisestä termin selityksestä voikin tulla yläkäsite, joka kattaa monta asiaa.”
Vanhastaan sairauksia nimettiin usein niiden löytäjän mukaan. Tätä ei enää suosita. Nykyään termeillä pyritään kertomaan, millaisesta sairaudesta on kyse. Sukunimi ei vihjaa sairauden luonteesta mitään ja pitää vain oppia ulkoa.
”Vakiintuneita ja hyvin tunnettuja termejä ei kuitenkaan kannata pyrkiä muuttamaan”, Saarela sanoo.
Parkinsonin ja Alzheimerin mukaan nimetyt sairaudet kuuluvat tähän ryhmään.
Lyhenteitä ja latinaa
Kun Lauri Saarela saa eteensä lääkärin kirjoittaman artikkelin, hän etsii sieltä ensin hakutoiminnolla tavallisimmat lyhenteet, jotka pitää avata lopulliseen tekstiin.
Oman erikoisalan lyhenteet ovat lääkärille tuttuja, mutta muut eivät niitä välttämättä ymmärrä. Tar vitaan ulkopuolinen huomaamaan, että tämä kannattaa selittää lukijalle.
Lyhenteitä päätyy usein potilaskirjauksiinkin. Jos kädessä on reumaan liittyviä muutoksia, kirjauksessa saatetaan puhua DIP-nivelestä. Se on lyhenne sanoista distaalinen interfalangeaalinivel, suomeksi sormen kärkinivel. PIP-nivel puolestaan on sormen keskinivel.
Kielen käyttöä tutkiva Taina Pitkänen muistuttaa, että suomen kielessä käytetään usein samasta asiasta kahta eri sanaa. Niistä toinen on usein latinaan pohjautuva lääketieteen termi, toinen sama asia suomennettuna.
Alussa termit voivat hämätä, mutta ajan kuluessa moni ikään kuin oppii oman sairautensa kielen.
”Ihmiset alkavat usein ymmärtää jonkun verran omaan sairauteensa liittyviä latinalaisperäisiä sanoja”, Pitkänen sanoo.
Teksti: Pia Laine
Kuvitus: Tuomas Ikonen
Juttu on ilmestynyt Reuma-lehdessä 1/2025