Patricia G. Bertényi: Rajat eivät ole kahleita, vaan neuvoja

Minä olin kalliokiipeilijä, hyvä sellainen. Roikuin säännöllisesti kehoni osaamisen ja voimien varassa kymmenien metrien korkeudessa. Yskin käsistäni pöllyävää magnesiumjauhetta taistellessani joka sentistä Olhavan seinämillä ja riemuitsin korkeuksista ja haasteista. Kunnes sorminiveleni ja kyynärpääni sanoivat heippa, ja palasin tuiki tavalliseksi tontintallaajaksi.

Olin triathlonia tavoitteleva juoksija ja pyöräilijä, mutta keuhkoni tykkäsivät kyttyrää ja lonkkani ja polveni sanoivat morjens.

Japanilaista jousiammuntaa ehdin harrastaa tovin, mutta molemmat ranteet ja vasen peukalo ilmoittivat lopettavansa. Pidän siitä nyt taukoa ja yritän neuvotella ne uudestaan mukaan jännittämään 2,17 metriä pitkää jousta.

Lupus söi minut välillä langanlaihaksi. Minusta ei olisi pahimmassa vaiheessa ollut soppaluuksikaan, suolistoni huikkasi monta kertaa heipparallaa.

Varmuus siitä, että keho tekee sen, mihin sitä pyydetään, katosi suden suuhun. Krooninen tauti, loppuelämän seuralainen, armotonkin ajoittain.

Ai kauheeta, ethän sä sitten voi enää kiipeillä, kestävyysurheilla, syödä tätä ja tuota, mennä ja matkustaa, olla terveessä kehossa ja riemuiten olemassa. Parasta että istut tässä ja olet varovainen kaikessa. Helppohan sitä oli uskoa, susi osaa olla vakuuttava.

Mutta krooninen tauti opettaa.

Se näyttää rajat. Kun niitä ei pidä enää kahleina vaan neuvoina, kasvaa vaivihkaa viisaus ja uusi tapa elää. Viisitoista kilometriä on liikaa, mutta entäpä vitonen, kevyellä vauhdilla? Otetaas tähän pikku jooga, rennolla asenteella. Tänään ei mitään, nyt riittää koiralenkki ja istuskelu rantakalliolla.

Liian usein me kroonikot mietimme, mitä kaikkea meiltä on otettu pois – minäkin synkkinä hetkinä. Myönnän, siihen suohon on helppo upota. Siksi aloin laatia listaa: mitä kaikkea olen saanut lahjaksi lupukselta.

Sinnikkyyden. Jos jotain krooninen tauti opettaa, niin olemaan luovuttamatta. Mieli vakuuttaa, joskus ohuella äänellä, välillä huutaen, että kannattaa jaksaa huomiseen. Tauti aaltoilee ja muuttuu.

Rohkeuden. Katsoa päin haasteita ja todeta, että ne ovat vuoren kokoisia.

Kestävyyden. Valloittaa ne vuoret miettimällä reitti uusiksi, menemällä etappi kerrallaan.

Raivoa. Kykyä olla hyväksymättä kaikkea, jaksamista hakea parempia vaihtoehtoja. Silloinkin, kun kukaan muu ei usko, sinä tunnet kehosi ja tiedät mitä siltä voi vaatia.

Voimaa. Huomata pienet valonpilkahdukset ja rakentaa niistä välke kerrallaan raikuvan aurinkoisia hetkiä, pieniä tai suuria.

Ymmärrystä. Siitä, että jokainen hetki on hyvä, silloinkin kun se ei ole, koska saa olla täällä, hengittää ja katsella.

Armoa. Joskus ei jaksa kuin olla ja kiukutella. Ja niinä päivinä sekin riittää.

Viisautta. Näinkin voi elää ja ihastella lähestyvää kesää ja valoa.

Patricia G. Bertényi on kirjailija, valokuvaaja, tehohoitaja, SLE-susi.
Kolumni on ilmestynyt Reuma-lehdessä 2/2026.