Näkökulma: Kun bussi ratkaisee, kuka pääsee mukaan – miten yhdistys toimii yhdenvertaisesti?
Reumaviikon teemana on liikunta. Tiina Siivonen Paralympiakomiteasta kirjoittaa blogisarjassa siitä, miten paikallisyhdistykset voivat tarjota liikuntaa kaikille jäsenilleen.
Retki oli suunniteltu, kohde valittu ja lähtijöitäkin olisi ollut. Sitten tuli päätös bussista. Esteetön bussi olisi maksanut hieman enemmän, joten valittiin tavallinen. Päätös oli taloudellinen, mutta käytännössä se oli myös yhdenvertaisuuspäätös: mukaan pääsivät ne, jotka pystyivät nousemaan bussiin. Apuvälineen käyttäjät ja osa hitaammin liikkuvista jäsenistä jäivät automaattisesti pois. Tällaiset pieniltä tuntuvat valinnat ratkaisevat, onko yhdistyksen toiminta aidosti tarkoitettu kaikille vai vain niille, joille osallistuminen on jo valmiiksi helpompaa.
Yhdistys- ja järjestötoiminta pyörii pitkälti vapaaehtoisten varassa. Liikunnan kentällä se näkyy erityisesti seuroissa: ilman ohjaajia, valmentajia, tapahtumien järjestäjiä ja muita talkoolaisia moni ryhmä, retki ja harrastusvuoro jäisi toteutumatta.
Sama pätee soveltavaan liikuntaan. Paikalliset yhdistykset tarjoavat kuntien liikuntapalvelujen rinnalla tärkeitä mahdollisuuksia liikkua myös niille, joille osallistuminen ei ole aina yksinkertaista. Yhdistysten vertaistukeen perustuvat ryhmät ja kaikille avoimet liikuntaryhmät voivat parhaimmillaan madaltaa kynnystä lähteä mukaan eri tavoin liikkuville ihmisille.
Yhdistysten jäsenkirjo voi olla hyvin laaja. On hyvin liikkuvia, aktiivisia jäseniä ja on heitä, joiden lähteminen on haastavampaa, koska apuväline, kuljetuspalvelu, avustaja tai muu käytännön asia on järjestettävä ensin.
Erilaisten jäsenten huomioiminen vaatii aikaa ja käsipareja, joita pienissä yhdistyksissä on harvoin liikaa. Yhdistyksissä vapaaehtoiset ikääntyvät, ja osa voi kuormittua, jos tekijöitä on vähän tai hallitus pyrkii tekemään kaiken itse. Vastuuta kannattaisi jakaa myös hallituksen ulkopuolelle. Joissakin yhdistyksissä ratkaisuna on ollut erillinen liikuntavastaava tai – vielä parempi – useamman ihmisen liikuntatoimikunta. Kun liikuntatoiminnalla on omat vastuuhenkilönsä, jää myös aikaa pohtia, keitä toiminta oikeasti tavoittaa ja keitä ei.
Kysymys on yhdenvertaisuudesta. Se tarkoittaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia riippumatta sukupuolesta, iästä, etnisestä alkuperästä, uskonnosta, vammaisuudesta tai muusta henkilöön liittyvästä syystä. Vaikka yhdistyksen jäseniä yhdistäisi sama diagnoosi, on hyvä pysähtyä pohtimaan, tulevatko kaikki kohdatuiksi ja kohdelluiksi yhdenvertaisesti.
Aloittaa voi vaikka näistä:
- Ovatko kokoontumispaikat ovat esteettömiä? Soveltuvatko sisäänkäynti, kulkureitit ja wc-tilat eri tavoin liikkuville?
- Pääseekö paikalle kohtuullisen matkan päästä? Eiväthän sijainti ja kulkuyhteydet sulje ketään pois?
- Ovatko kaikki jäsenet ovat aidosti tervetulleita? Jäsenmaksun maksavalla tulisi olla todellinen, ei vain muodollinen, mahdollisuus osallistua.
- Soveltuvatko retket ja liikuntaryhmät myös heikommin liikkuville? Onko tarjolla vaihtoehtoja, ei vain hyväkuntoisille suunniteltua toimintaa?
- Tunnetaanko jäsenten vahvuudet? Osaamista ja kiinnostuksia kannattaa kartoittaa: huonosti liikkuva voi olla retken leipuri, arkiliikkuja kävelyryhmän vertaisohjaaja.
- Tekeekö jokainen sitä, mistä nauttii ja minkä kokee osaavansa? Vapaaehtoistehtävät kannattaa jakaa innostuksen mukaan.
Yhdenvertaisuus ei aina tarkoita kaikille samaa. Jos bussiretkelle ei ole mahdollista saada esteetöntä bussia, niin se voidaan toteuttaa apuvälineenkäyttäjien osalta esteettömällä taksilla. Näin kaikille tarjotaan yhdenvertainen mahdollisuus osallistua retkelle.
Erilaisilla aktiviteeteilla voidaan saada jäsenet liikkumaan, vaikka toimintakyky vaihtelisi. Ratkaisut vaativat ymmärrystä jäsenistöstä, joka on monimuotoinen ja jonka toimintakyky vaihtelee. Kun nämä muistaa, niin porukkaan saattaa tulla uusia kasvoja. Niitä, joita ei ole aikaisemmin näkynyt.
Tiina Siivonen
Tiina Siivonen työskentelee soveltavan liikunnan asiantuntijana Suomen Paralympiakomiteassa.
Valokuva: Anssi Mäkinen
