Siirry sisältöön

Hyvinvoinnin polulla -podcast: Voiko reumasairaus kuormittaa myös mieltä?

Kuvakollaasi, jossa on kaksi kuvaa. Kuvat on otettu podcastin äänityksistä, ja niissä on juttelemassa podcastin vieraita.

Jakson tekstivastine

Oona 

Mulla tuli niin paha mieli siitä, että mä vaan itken siinä puhelimessa ja hän ei ymmärrä, että mä itken siellä. Ei ymmärrä mun tilaa ja sitten sanoo vaan, että et sä voi hakea tuollaisia tukia, koska sä et ole tarpeeksi liikuntakyvytön. Siitä tuli tosi surkea olo. 

Heta 

Tervetuloa Hyvinvoinnin polulla -podcastin pariin. Mun nimi on Heta ja työskentelen Suomen Reumaliiton Omahoitopolku-hankkeessa. Tämän podcastin jaksoissa mun kanssa keskustelemassa on ihan tavallisia ihmisiä, joiden elämää reumasairaus värittää. Me keskustellaan arjen hyvinvoinnista sekä erityisesti siitä, millaiset asiat haastavat reumasairauksia sairastavien ihmisten hyvinvointia ja mitä meistä jokainen voi tehdä vahvistaakseen omaa hyvinvointiaan. Jaksoissa kuullaan myös asiantuntijoiden vinkkejä hyvinvoinnin tueksi.  

Kaikki varmasti ymmärtävät, että reumasairaus haastaa terveyttä fyysisesti, mutta vähemmän puhutaan siitä, millaisia vaikutuksia sairaudella voi olla mielelle. Koska en itse ole mielen hyvinvoinnin asiantuntija, niin kysyin asiaa psykologi ja psykoterapeutti Soili Walleniukselta. Eli miksi reumasairauteen sairastuminen voi kuormittaa myös mieltä? 

Soili 

Kun sairastuu, niin usein voi käydä niin, että oma hallinnan tunne horjuu ja tuntuu, että elämässä tapahtuu asioita ja langat ei olekaan ollenkaan omissa käsissä. Ja mielessä voi liikkua paljon kysymyksiä liittyen esimerkiksi siihen, että mitä kaikkea se diagnoosi tuo tullessaan ja saako apua, voidaanko hoitaa, miten ylipäänsä selviytyy. Ja muutos sinänsä voi pelottaa myös. Ja se, että joutuuko luopumaan jostain, mikä on itselle tärkeää, miten jaksaa, miten läheiset jaksaa. Pitkäaikaissairastamiseen liittyy usein vaikeita tunteita. Erilaiset oireet ja se, että toimintakyky heikkenee, voi pelottaa, se voi suututtaa ja välillä surettaa. Epävarmuuden tunteita on usein paljon. Ja silloin tärkeintä olisi se, että uskaltaisi kohdata kaikki ne tunteet ja opetella antamaan niille oikeutus. Kun niin isoja asioita tapahtuu elämässä, niin kyllä se saa surettaa. Se saa pelottaa ja se saa myös suututtaa välillä. Eli kaikki tunteet on sallittuja. Tunteissa ei ole mitään väärää, mutta se mikä me voidaan valita, on se mitä ne tunteet saa meidät tekemään tai jättämään tekemättä. Vaikeat tunteet kertoo usein semmoisista asioista, jotka on meille tosi tärkeitä. Eikä niiden tunteminen ole vaarallista, vaikka usein se tuntuukin tosi kurjalta. Paljon haitallisempaa on tukahduttaa ne tunteet tai vältellä niitä, ja sen myötä pikkuhiljaa sitten se, että elämä lähteekin kapeutumaan. 

Heta 

Eli tosi kokonaisvaltaisia vaikutuksia voi olla, ei tule ehkä kaikkia näistä ajatelleeksikaan. 

Soili 

Kyllä, juuri näin. 

Heta 

Tänään on siis tarkoitus puhua reumasta ja mielen hyvinvoinnista, ja oon saanut mun kanssa aiheesta keskustelemaan Kaisan, Oonan ja Hannan. Huippua, että just te ootte mukana täällä tänään. Tutustutaan vähän tähän alkuun, joten kerrotteko eka ihan omin sanoin, keitä te ootte? 

Kaisa 

Joo, tosiaan mä oon Kaisa. Mitä mä nyt oon? Kohta 29. Ja Tampereelta. Mä oon sairastunut lasten reumaan, kun mä oon ollut neljä. Eli mitä mä nyt sit oon, 25 vuotta kohta sairastanut tätä. 

Oona 

Moikka, mä oon Oona. Mä oon 20-vuotias Vantaalta ja mä asun mun kahden kissan kanssa. Ja mä sairastuin reumaan 2021, et mä olin 17-vuotias, eli nyt mä oon kolme vuotta noin sairastanut, vähän yli. 

Heta 

Oliks sulla nivelreuma vai? 

Oona 

Mulla on selkärankareuma. 

Heta 

Niin just. 

Hanna 

Ja mä olen Hanna, 61-vuotias Lahdesta, ja nivelreuma on mun sairaus. Ja diagnoosi tehtiin 95 vuonna, eli mulla tulee ensi vuonna 30-vuotinen taival täyteen. Ja tällä hetkellä on reuma remissiossa onneksi. 

Heta 

Joo, me ollaan kivasti eri ikäisiä ja eri diagnooseja ja eri aika sairastaneita, niin saadaan varmaan hyvää keskustelua. Miten teidän elämässä se sairaus näkyy tällä hetkellä vai näkyykö millään lailla? Hanna sanokin, että on remissiossa, mutta haluatko sä tarkentaa jotenkin? 

Hanna 

Joo, siis mä… Vuonna 2017, seitsemän vuotta sitten pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle just tämän reuman takia. Olin lasten kanssa musiikkileikkikouluopettajana ja se ei ollut hyvä yhtälö. Mutta tosiaan, kun tämä työnkuva helpottui tai poistui kokonaan, niin reuma voi paremmin. Ainut, että mulla on tehty yhdeksän leikkausta nyt tässä, tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana, että aika tiuha tahti. Ne liittyy tähän reumaan, vaikka se onkin remissiossa. Ja ne vaikuttaa sitten aika paljon aina osan aikaa elämään. 

Heta 

Joo. Mites Kaisa ja Oona? 

Kaisa 

Mä oon just aloittanut opiskelut yliopistossa ja opiskelen siis varhaiskasvatuksen opettajaksi. Ja siellä yliopistolla on nyt huomannut sen, että luennoilla oleminen on esimerkiksi ihan superrankkaa selälle, siellä istuminen. Ja sitten semmoinen jatkuva näppäily tietokoneella, niin on rasittavaa. Ja sit mä rakastan virkkaamista, mut mun sormet ei tykkää siitä ollenkaan. Että ehkä arjessa on tietyllä tavalla läsnä, mutta nyt työelämään ei tällä hetkellä vaikuta sen takia, että en ole töissä. Tai itse asiassa oon töissä lastenkodissa, mutta ne on niin isoja teinejä jo, että niiden kai ei tarvitse tehdä mitään, mikä vaikuttaisi. 

Oona 

Mä aloitin opiskelut Helsingin yliopistossa, sama ala kuin Kaisa, eli varhaiskasvatuksen opettajaksi. Ja kyllä on huomannut, että riippuu vähän, missä se luento on. Jos on semmoinen, kun Helsingin yliopistolla on tosi vanhoja välillä ne luentosalit, niin ne vanhemmat on aina vähän huonompia, että tuntuu ne loput puolituntiset siellä tosi raskaalta olla, kun miettii sitä, että kohta mä pääsen pois, kohta mä pääsen pois. Totta kai siellä saisi nousta vaikka seisomaan, mutta ehkä se itselle on aina silleen, että kyllä mä nyt vielä sinnittelen tämän hetken. Mutta muuten mulla on ollut tämä kolme vuotta lääkkeiden etsiminen tosi pitkä prosessi. Tällä hetkellä on ihan hyvä tilanne, että ei ole jokapäiväisiä kipuja, mutta aika pitkään oli, että oli joka päivä kipeä. Nyt on ihan hyvä tilanne. 

Kaisa 

Mulla on siis pakko mainita noihin yliopistoihin vielä sen verran, että silloin kun mä menin yliopistoon, niin mä menin hakemaan sieltä yksilöllisiä tuen tarpeita muihin asioihin kuin reumaan liittyen, kunnes mä tajusin, että täällä yliopistossa on ihan sikana asioita, mihin mä tarvitsisin myös reuman kannalta tukea. Mä en ollut edes tajunnut. Mä siellä luettelin kaikkia mahdollisia, jotain yksilöllistä tenttiaikaa ja kaikkia tällaisia. Mutta mä en tajunnut ollenkaan, että esimerkiksi meidän alalla on liikuntatunteja, että mä en ole ollut liikuntatunnilla silleen viiteentoista vuoteen. Et enhän mä muistanut, että totta, että mulla on reuma ja se saattaa vaikuttaa esimerkiksi näihin liikuntatunteihin. Niin sit on tullut esille ihan uusia alueita, mitä pitääkin yhtäkkiä huomioida omassa arjessa. 

Heta 

Joo. Niin tavallaan uusia, mutta vanhoja. 

Kaisa 

Joo. 

Heta 

Mut hei, tänään on tarkoitus keskustella erityisesti mielen hyvinvoinnista. Oona, koska sun sairastumisesta on lyhin aika, niin mä ajattelin, että sulla on ehkä asiat tuoreimmassa muistissa. Muistatko, kun sä sait diagnoosin, niin koetko, että se silloin vaikutti jollain tavalla sun mieleen? 

Oona 

Kyllä mä koen, että se vaikutti aika paljon. Mulla kesti puoli vuotta se diagnoosin saaminen ja kun mä kävin reumalääkärillä lopulta, niin se sanoi, että ei tämä mitään reumaa ole. Sitten mä menin kuitenkin magneettikuvauksiin ja siellä näkyi, että mulla on ihan syöpynyt jo niveliä. Sitten tavallaan tuli se, että no niin, kyllä tämä olikin sitä, kun oli jo sanottu, ettei tämä ole sitä. Niin että sitten tämä on, että mitä tämä tarkoittaa, että kyllähän siinä alkoi itkeä, kun tuli pieni shokki, että sulla onkin reuma ja että tämä on sitten koko loppuelämän sulla. Ja vaikka se voi olla eri muodoissa ja näin, mutta kyllä mä koen, että se vaikuttaa aika paljon. 

Heta 

Hanna, sulla on vähän pidempi aika sairastumisesta, muistatko sä vielä sitä hetkeä? 

Hanna 

Muistan hyvin ja nyt Oona mitä sä kerroit, niin tuntuu hurjalta, että sulla on ihan samanlainen kohtalo tällä hetkellä. Mä oon ollut vuonna 1993 vastaavassa tilanteessa. Vaikka löydetään selkeästi verestä reumatekijää ja kaikki oireet näyttää, mutta työterveyslääkäri on vaan että ei, ota buranaa. Sinnittelin myös kaksi vuotta ja sitten kun pääsin, siihen aikaan oli vielä Heinolassa Reumasäätiön sairaala, niin mulla oli just tämä syöpyminen tapahtunut pikkunivelissä, sekä käsissä että jaloissa. Ja sehän vaikutti sitten tosi paljon mun työelämässä olemiseen, liikkumiseen, ja on aiheuttanut sen, että juuri näitä kohtia on jouduttu leikkaamaan, puhdistamaan ja jäykistämään, ja se on sitten aina vaikeuttanut elämää. Mutta itse tavallaan tajusin siinä vaiheessa, kun näitä oireita rupesi tulemaan sen mahdollisuuden, että mulla on reuma, koska mun mummulla oli todella paha reuma. Hän oli oikein tämmöinen esimerkkikuva siitä, kuinka kädet on käppyrässä. Ja ne kivut oli kauhean tuttuja, että hän oli tosi läheinen mulle tämä mummo. Ja sitten ajatus siinä, että kun oli nähnyt sen oman mummon ja sen vaikeuden ja kivut, niin tätäkö se on itselläkin. Ne oli ne ensimmäiset tunnelmat siinä. 

Heta 

Vähän sellaista pelkoa ehkä tulevasta. 

Hanna 

Pelkoa ja oli pienet lapset, nuorimmainen oli silloin vuoden ikäinen. Ja siitä huolimatta mä opiskelin. Juuri olin aloittanut opiskelemaan musiikin varhaiskasvatusta. Mutta mulla ei siinä vaiheessa tullut yhtään, että mä en pystyisi tekemään sitä työtä, koska se oli tärkeää. Se oli ulospääsy tavallaan siitä sairauden aiheuttamasta paniikista tai ahdistuksesta. Sillä hetkellä sai unohtaa sen diagnoosin ja mentiin kyllä sinnikkyydellä. 

Oona 

Toi on jotenkin hauskaa, koska siis mä opiskelin lastenohjaajaksi silloin, kun mä sain diagnoosin. Tai oli just aloittanut koulun tammikuussa, kun oireet alkoi. Ja sit kun tuli diagnoosi, niin tuli heti semmoinen, että voinko mä opiskella tuota alaa? Koska siis kumminkin, että työpaikka on päiväkodissa yleensä, että kumminkin sä oot sen lapsen tasolla yleensä tai touhuat lasten kanssa, niin tuli semmoinen, että o-ou. 

Heta 

Joo. Kaisa, sä et varmaan kauheasti muista sun diagnoosin saamisesta mitään? 

Kaisa 

No joo, kun 4-vuotias oli, niin ei kyllä ole ihan hirveitä muistikuvia. Muistan vaan sellaista verikokeissa ramppaamista. Meillä oli vielä perheellä niin, että silloin kun mä sain diagnoosin, niin tyyliin kuukausi siitä diagnoosista, ei kun itse asiassa vaan kaksi viikkoa diagnoosista, me muutettiin Italiaan vuodeksi. Ja sitten mun ensimmäiset lääkärikäynnit ja kaikki on ollut Italiassa. Mutta joo, ei ole. Mutta sen mä muistan, että silloin kun mä olin pieni, niin mä en jotenkin ajatellut, että reuma on pysyvä. Tai kyllä mä tiedostin sen, mutta mä oon ehkä kymmenen vuoden sisällä alkanut tajuta, että ei hitsi, et munhan pitäisi oikeasti pistää näitä lääkkeitä koko loppuelämä, syödä näitä tabletteja koko loppuelämä. Oon alkanut laskea, että kuinka monta piikkiä mä tuun koko loppuelämän pistämään itseeni. En tiedä, teinkö oikein itseä kohtaan, että laskin sen, mutta se on jotenkin lävähtänyt vasta naamalle kymmenen vuoden sisään, että ai niin, että tässä sitä ollaan ja pysytään. Mutta sekin tapahtui ehkä sen jälkeen, että mun on reuma ollut aina tavallaan suht ok-tasolla. Mutta sitten sen jälkeen, kun reuma paheni ja oli semmoinen pitkä vaihe, että ei tavallaan tapahtunut mitään, vaikka mitä kokeili ja käytti. Niin sitten tavallaan sen jälkeen oli silleen, joo, no niin, tämä oli tässä tämä elämä, että nyt sitten mennään tämän reuman ehdoilla. 

Heta 

Joo tuota mä just meinasin seuraavaksi kysyä, että miten sitten nyt myöhemmin,  että onko se sairaus jollain tavalla ehkä kuormittanut mieltä tai vaikuttanut mieleen? Teillä kaikilla on jo jonkinmoinen matka elämää tämän sairauden kanssa takana. 

Kaisa 

Mulla silloin, kun tosiaan mä olin siis auparina Lontoossa, jonne en pystynyt ottamaan reumalääkkeitä mukaan ja blää blää blää, siinä oli paljon kaikkea. Mutta sitten mä tulin sieltä Suomeen ja mikään ei auttanut ja sitten mä jotenkin ihan romahdin siitä, että ei mulla ollut näin kovat kivut ja mikään ei oikeasti auta. Mulla on aina kaikki lääkkeet heti vaikuttaneet ja eikä tarvinnut ikinä kokeilla mitään lääkkeitä, vaan aina se ensimmäinen on toiminut, niin sitten oli kyllä ihan super rankkaa. Ja sitten mä menin reumapolille ja sanoin, että mä kaipaisin selkeästi jotain puheapua, että onko teillä psykologia? Voinko mä päästä teidän kautta johonkin tai voinko saada lähetteen johonkin? Siellä todettiin, että heillä ei ole tällaista palvelua olemassa, että mun pitää itse mennä terveyskeskuksen kautta, jos mä haluan. Mutta ne sentään kirjoitti siihen mun epikriisiin, että suositellaan hakeutuvan terapeutille. Ja sitten mä pääsinkin psykoterapeutille ja nyt mä oon siellä kolmatta vuotta. Ja itse asiassa, mikä on ihanaa, on se, että tää Soili, joka kommentoi tätä samaa aihetta kuin me, niin hän on siis mun terapeutti ollut kaksi ja puoli vuotta, niin on ihanaa, että on terapeutti, joka tietää, mikä mulla on ja miksi mä oon tullut tänne ja se oli heti semmoinen kivi sydämeltä, että no niin, että kyllä meikä tästä selviää. 

Hanna 

Sä löysit hyvän terapeutin. Mä kävin ensimmäiseen leikkaukseen valmistautuessa, jalkaterät operoitiin ja jäykistettiin, niin mä pääsin työterveyspsykologille ja mähän olin ihan paniikissa ja kauhuissani, että kuinka se vaikuttaa, jos jäykistetään varpaat. Miten mä pystyn tekemään lasten parissa sitä työtä? Hän totesi mulle vaan, että mieti, että sä oot kuin auto, johon vaihdetaan osia. Okei, tämähän toimii jollekin, mutta mulle se oli ihan paniikki. Ja mistään ei saanut sitten just tätä henkistä tukea ja ymmärrystä, että mitä olisi todella tarvinnut ensimmäiseen leikkaukseen. 

Kaisa 

Pitää sanoa noista jäykistyksistä sitä, että kun itsekin silloin kun on reumaan sairastunut, niin on puhuttu just siitä, että että nivelet jäykistetään ja sitten sulla on tällaiset sormet. Mutta sitten on jotenkin tajunnut,  että silloin ne ihmiset, joilla on sormet jäykistetty tai muuta, on elänyt sitä aikaa, kun lääketeollisuus on ollut tosi paljon huonompaa ja reuman hoito on ollut tosi paljon alkeellisempaa kuin nyt. Itsellä voi olla se mahdollisuus, ettei koskaan tarvitse tehdä niin, koska on aina pystynyt elämään näillä hyvillä reumalääkkeillä. 

Hanna 

Joo ja niitä valmisteita tulee koko ajan uusia. Mä olin oikein koekäyttäjä. Sanotaan, että siinä 2000-luvun taitteessa mä olin kokeillut kaikki sillä hetkellä olevat lääkkeet ja yksi lääke oli vielä tämmöinen, ettei ollut virallista lupaa Suomessa, että mä olin todella koekäyttäjä ja hakenut mitä sivuvaikutuksia tulee. Ja kaikesta melkein tuli tai teho ei riittänyt, niin se oli myös semmoinen, että mua yritetään auttaa, mutta ne ei auta mua. Sitten pää taas rupeaa hajoamaan, että mä en jaksa tätä. Oli semmoinen kävelevä lääkekaappi olo ja lapset sanoo mua sekakäyttäjäksi. 

Oona 

Mä voin kyllä samaistua tuohon, koska mulla on kokeiltu tässä kolmen vuoden aikana noin neljää viittä eri lääkemuotoa. On ollut tablettia, pistettävää ja biologista lääkettä, ja sitten on taas vaihdettu biologista lääkettä, kun toinen ei toimi. Ja mikä ehkä kuormitti itseäni on se, että kun sä toivot, että toivottavasti tämä lääke nyt auttaa ja kaikki on, että tämä nyt auttaa ja toivottavasti tämä nyt auttaa. Ja sitten kun sä oot syönyt tai pistänyt niitä lääkkeitä kolme kuukautta ja tajuut, että ei tää auta, niin kyllä siinä tulee semmoinen tosi epäuskoinen olo. Varsinkin jos sulla on jo vaihdettu lääkkeitä useampaan kertaan, niin sit silleen, että no kehen mä nyt luotan, että et miten mä jaksan pysyä positiivisena, että joskus nää kivut loppuu. Ja itsellä parista lääkkeestä tosi vahvaa pahoinvointia, että syöminen oli tosi vaikeata itselle siinä kohtaa, kun oli niin paha olo koko ajan, että ihan laihtuikin siis kymmenen kiloa sen takia, koska ei pystynyt vaan syömään. Niin sitten tavallaan se, että sä syöt sitä lääkettä sen takia, että se auttaisi sun reumaa, mutta se vaan tuottaa sulle pahaa oloa, niin silloin mä itse mietin, että miksi mä nyt syön näitä lääkkeitä, kun ne ei edes auta. Niin se oli jotenkin tosi vaikea ajatella. 

Kaisa 

Niin ja tuleeko tosta tilanteesta vähän semmoinenkin olo, että no ei se edellinenkään toiminut, että tuskin tämäkään nyt toimii, että tästä tulee varmaan ihan samanlaisia oireita. Tai kävitkö sellaista kelaa, kun sulla aloitettiin aina uudestaan joku lääke, että tämä ei varmaan taaskaan toimi? 

Oona 

Kyllä, ja sit kun siellä lukee, että sivuvaikutuksena pahoinvointia. 

Hanna 

Mä oon miettinyt kanssa, että joskus saisi placeboja, että kuinka hyvin ne olisi auttanut siinä vaiheessa. Olisi vaan sanottu, että tämä on uusi lääke. Siinä vaiheessa, kun luotti vielä siihen, että nyt tulee apua, mutta kun tämä on niin henkilökohtainen, kenelle sopii mikä, kuinka kauan se vaste riittää. 

Kaisa 

Itse oon ehkä vähän miettinyt sitä, että onneksi ei ole tuollaista tilannetta, että ei löydy lääkettä, mutta, että kuinka kauan on niitä eri lääkkeitä, että jos mikään ei käy, että kuinka kauan sitten on eri lääkkeitä mitä kokeilla? 

Heta 

Koetko sä Oona, että mieli pysyi positiivisena näistä huolimatta vai tuntuiko se, että se sairaus välillä vei mielenkin synkkyyksiin? 

Oona 

Kyllä mä koen, että se vei aika synkkiin vesiin silloin. Ja mulla oli siinä muutakin mielenterveyden kanssa, että oli vaikeampi hetki niin mä koen, että mä olin silloin aika kuopassa. Ja sitten vielä se, että sun lääkkeet ei tehoa ja sä oot kipeä joka päivä ja se vaikuttaa sun arkeen, niin kyllä se oli aika raskasta. Ja sit varsinkin kun sä oot 17-18-vuotias. Mitä ajattelee, että 17-18-vuotias tekee, niin sitten sä itse oot sohvalla ja että huomenna taas yritetään. Niin kyllä siinä tulee vähän ehkä semmoinen jännä olo. 

Kaisa 

Koitko sä, että sä jäit joistain sosiaalisista tilanteista paitsi? Tai koetko, että sä et nähnyt sun ystäviä niin paljon, niin vaikuttiko se jotenkin myös sun mielen hyvinvointiin? 

Oona 

Voi olla ja sit ehkä se, että mun ystävät ei ehkä niin ymmärtänyt mun tilannetta. Totta kai eihän he voi ymmärtää, kun ei heillä ole reumaa. Niin että miten se vaikuttaa, että esimerkiksi mä en pysty nyt tulla keilaamaan, koska se pallo sattuu paljon sormiin tai sen jälkeen, että jos mä oon tunnin keilaamassa, mulla voi olla ihan hyvä fiilis, mutta sit seuraavana päivä mulla ei olekaan enää hyvä fiilis. 

Kaisa 

Ja toi on pirullista reumassa, koska siinä mullakin käy tosi usein noin. Tyytyväisenä menee johonkin tramppaparkkiin vaikka töistä joidenkin lasten kanssa. Ja sit siellä on ihan kaikki hyvin, niin sit seuraavana päivänä on silleen, ai niin, että mulla onkin tämä sairaus. Et voihan, että nyt ei voi tänään tehdä mitään, että mulla meni kaikki suunnitelmat uusiksi sen takia, että mä en eilen muistanut, että mulla on tää sairaus. 

Hanna 

Joo siis tavallaan pitää luopua jostain tai mun iässä tulee se jo, että mähän oon joutunut luopumaan esimerkiksi tanssimisesta ja liikuntaharrastuksista monista, mitä olisin tykännyt tehdä, että rajoittaa niin paljon. Kävi naurattamaan, että mulla tulee ongelma kirpputoreilla käynnissä, jos mä sieltä ylärekistä selaan vaatteita, niin mä oon seuraavana päivänä tosi kipeä. Se kurkottelu tekee ongelmat esimerkiksi hartioihin, että sekin kiva kostautuu. Pieniä, tosi pieniä asioita, mitä ei varmastikaan kaverit ja ystävät osaa edes kuvitella. 

Kaisa 

Joo, ja sit itsellä ainakin, kun puhuit tuosta kirpputorilla käymisestä, niin itsellä vaikka se, että välillä kun menee ruokakauppaan, niin mä istun pyörätuoliin ja kumppani työntää mua siellä pyörätuolissa. Semmoinen kaupan niitä pyörätuoleja, koska mulla on vaikka joku paikka niin kipeä, mutta mä haluan sinne kauppaa. Mutta tavallaan se, että saa hänelle tuotua ulos sen, että hei, et mä oon nyt vaan tosi kipeetä. Ja tavallaan se on tosi rankkaa itselle tuottaa se ulos ja sit mä itken siellä kaupassa siinä pyörätuolissa sitä onnellisuuden tunnetta, että miten mulla on tuollainen ihminen mun lähellä, josta tämä pyörätuolissa työntäminen ei tunnu miltään tai niiden kauppakassien kanto sen takia, koska mä en pysty niitä kantaa. Samalla siitä tuntee semmoista huonommuuden tunnetta, mutta samalla on tosi onnellinen siitä, että on uskaltanut myös pyytää sitä apua. 

Hanna 

Tuossa kaksi tunnetta on päällekkäin, se on välillä ihan hirveän hankalaa,  että ihan arkisissa hommissa kotonakin, että toinen nostaa jonkun astian sieltä ylähyllyltä, kun ei uskalla kiivetä keittiötikkaita ylös, niin siinä on sellainen, että voi ei voi ei, mutta kiitti. 

Heta 

Kaisa jo vähän mainitsikin, että koit, että ei ole kauhean hyvin sitä psyykkistä puolta huomioitu osana reumasairauden hoitoa, mutta oot sit kuitenkin päässyt juttelemaan asiasta ihan ammattilaisen kanssa. Koetteko, että pitäisi paremmin jotenkin ottaa ihminen kokonaisuutena tai myös se mielen hyvinvointi osana sairauden hoitoa? 

Hanna 

Ehdottomasti. 

Kaisa 

Se on niin iso asia. Mä en tiedä, sait sä silloin esimerkiksi Oona, kun sä sairastuit, niin tarjottiinko sulle mitään semmoista puheapua, koska varsinkin toi on kriittinen ikä ja siinä vaiheessa ollaan yleensä siirrytty aikuispuolelle jo, että yleensä lasten ja nuorten puolella sitä psyykkistä tukea saa ehkä paremmin kuin aikuisten puolella, tai ainakin itselle oli sitä tarjolla siellä. Niin tarjottiinko sulle siihen mitään apua? 

Oona 

Mulla oli siellä aikuispuolella ne käynnit sen takia, koska varmaan se siirtyminen lasten puolelta tulee sinne aikuisille siinä kohtaa, niin ei mulle tarjottu mitään apua siihen. Sosiaalipuolen tukiin olisi tarjottu apua, mutta siellä oli semmoinen henkilö, että hän ehkä syyllisti siitä, että mä en ole tarpeeksi kipeä. Niin sit mä sanoin äidille, että voitko sä soittaa sinne, että mä en enää halua, että hän enää soittelee mulle? Mä oon siellä mun reumapolilla sanonut, että mä en halua enää sieltä apua varsinkaan, jos siellä on tämä sama henkilö. Mulla tuli niin paha mieli siitä, että mä vaan itken siinä puhelimessa ja hän ei ymmärrä, että mä itken siellä. Ja ei ymmärrä mun tilaa ja sitten sanoo vaan, että et sä voi hakea tuollaisia tukia, koska sä et ole tarpeeksi liikuntakyvytön. Niin siitä tuli tosi surkea olo. Mutta ei muuten tarjottu apua mielen puolelta. Ainoastaan meillä on tällainen, että täytetään joku tämmöinen oma hyvinvointikysely ja siinähän kysytään mielenterveyden puolesta myös, että miten koet jaksaneesi, mutta mun mielestä ei siellä lääkäri ikinä… 

Kaisa 

Joo, siis samaa mä oon miettinyt. Ne kysyy siinä kyselyssä sen, mutta sitten sitä ei koskaan lääkäri pointtaa sitä, että okei, sä oot laittanut tänne, että sulla menee tosi huonosti. Kaipaisitko sä siihen jotain tukea? 

Hanna 

Mä oon pyytänyt lääkäriltä, että näytä mulle se, että mihin te näitä tarvitsette, että tuntuu, että ihan turhaa työtä tekee. Ja kun punainen palaa siellä mielen jaksamisen kohdalla, niin heillä tulee semmoinen kaavio siellä, että miten meillä menee. Mutta mä sanoin kanssa, että että miksi te kyselette, koska sieltä ei koskaan ole tullut mullekaan sitä vastinetta, että nyt sä tarvitsisit jotain apua. Ja mä just tästä mielen jaksamisesta mietin sitä, että itse tarvitsisi sen sairastumisen takia, mutta sitten kun on puolisot, kumppanit, perheet, lapset, opiskelu, työ, kuinka mä jaksan ne. Eli meidän pitää kuitenkin muista ihmisistä myös, tai he joutuvat meidän takia myös ahtaalle. Ja mä oon miettinyt omia lapsia, että kun he joutui pukemaan ja syöttämään mua pahimmilla hetkillä, niin että mitä heillä on. He on kyllä nyt aikuisena sanonut, että huumorillahan se meni, mutta ei se itsestä tuntunut hyvältä. Ja että mistään ei sitä apua saanut samalla tavalla, että vaikka olin todella ihan vuodepotilaana. Ainut semmoinen kokemus on sieltä Reumasäätiön sairaalasta, että oli tuttu lääkäri, joka oli onneksi hoitanut mua jo parin vuoden ajan, niin hän osasi aina sanoa, kun mä tulin sinne vastaanotolle, että ole ihan hiljaa hetki, älä puhu mitään. Hän katseli mua, silmäili päästä varpaisiin ja sitten hän osasi analysoida, että sua painaa nyt joku ja kerro se. Eli just tämmöinen kokonaisvaltainen ajatus, että toinen huomaa. Koska meillä on tapana myös reumatikoilla varmaan usein vähän piilotella sitä, että kyllä tää tänään menee. Mä oon opetellut siihen, että mä sen huonoimman päivän mukaan sanon. Mutta vaikka oon sanonut siellä hoitotilanteessakin, että mä en tahdo nyt jaksaa, niin se ohitetaan. Se on vaan tätä kliinistä hoitoa ja lääkehoitoa. Semmoista, että katsellaan niitä niveliä. 

Heta 

Olisiko toi nimenomaan se lähestymistapa, mitä sä toivoisit, että kysyttäis tollain? 

Hanna 

Joo, että mikä painaa mieltä. Sekin on semmoinen asia, että en mäkään puolisolle välillä viitsi puhua sitä, koska se kuormittaa häntä. Totta kai hän näkee, että on kipeä, mutta sitten on ne perimmäiset ja välillä tulee se todella epätoivon hetki, että taasko tämä alkaa. 

Oona 

Mä jotenkin just, kun menee sinne lääkärille, niin jollakin tavalla siinä tulee semmoinen, että en mä nyt niin kipeä ole. Ja kun mun äiti oli aika usein siellä mukana, niin se sanoi, että sanot ihan suoraan, niin kuin oot mulle sanonut, että pysyt silleen niinku tiukkana sen asian kanssa. Mutta sitten siellä tulee jotenkin sellainen, että en mä nyt niin kipeä ole ja en mä mitään tarvitse. Niin itsellä on pitänyt olla aika tiukka asenne myös siellä välillä. 

Hanna 

Mähän tein nuorempana sitä, silloin vasta sairastuneita. Mä olin alle kolmekymppinen, niin mä laitoin itseni täydet meikit ja oikein viimeisen päälle, niin siis mähän koko ajan feikkasin. Ja jos ei ollut tämmöinen asiaa tunteva lääkäri, niin hän katsoi, toihan on ihan mahtavassa kunnossa, että hyvältä näyttää ja sisällä pää murenee ja kroppa meinaa rikkua kokonaan. 

Kaisa 

Siis mähän kerran tein, tästä on jo aikaa, mutta ennen reumanpolille menoa. Mulla oli siis polvet tosi kipeät ja musta tuntui, että mitään ei löydy. Sitten mä ennen reumanpolia siis vartin kyykkäsin niin, että se mun polvi turpoaisi ja niin että siitä tulisi kipeä, että se lääkäri sitten ymmärtäisi siellä reumanpolilla, että auta mua, että tällaisiakin keinoja on käytetty. 

Heta 

Aika hurjia esimerkkejä. Kaisa sä sanoit, että sulla oli hyviä kokemuksia siitä,  että olit päässyt juttelemaan ammattilaisen, Soilin, kanssa, mutta ootteko te ikinä Oona tai Hanna päässyt puhumaan ammattilaiselle teidän mielen haasteista? 

Oona 

Oon, kun on ollut niitä muitakin mielenterveyden haasteita ja sitten reuma lisäksi siihen, niin oon ollut terapiassa, tämmöisessä lyhytpsykoterapiassa. Ja kyllähän sielläkin siitä puhuttiin, mutta kun on semmoinen ammattilainen, joka ei tiedä mikä reuma on ja miten se voi vaikuttaa ja mikä nyt selkärankareuma on, missä se vaikuttaa, että ehkä tuli se oletus, että se on vaan mun selässä, mutta kun se vaikuttaa koko muuhunkin kroppaan ja isoihin raajoihin ja pieniin raajoihin. Niin sitten mä joudun aina selittämään, että tällainen se on ja että sä oot vähän just sen sun oman reuman ammattilainen. Ja muutenkin olisi ollut tietenkin helpompi puhua, jos olisi ollut joku semmoinen, joka ymmärtää ja tietää jo valmiiksi, että mikä se reuma on. 

Kaisa 

Niin tavallaan voi mennä terapiaan silleen, nyt mä tulin tänne, että mä voin vaan avautua sulle mun olosta, eikä että mun tarvii ensin opettaa sulle tästä mun olosta ja sen jälkeen sä voit auttaa mua, koska sit siinä menee jo silleen puoli tuntia sitä kertaa, kun sä joka kerta kertaat, että mikä tämä on ja miksi mua sattuu. Olisi ihanaa, että terapiaan voisi vaan mennä silleen, ah. Nyt mä puhun sulle ja sä ymmärrät mua. 

Oona 

Niinpä. 

Hanna 

Mutta onko teille tullut sitä vastaan, että mulla yksi terapeutti oli, että onpa mielenkiintoisia nämä sun lääkkeet, että kerro vähän niistä. Hän rupesi puhumaan ihan muusta kuin siitä, että minkä takia mä olin mennyt. Mä olen siis, avioeron jälkeen oli sellainen selviytymistaistelu noin vuoden verran, että miten asiat menee. Silloin mä olin leijonaemo ehkäpä, mutta sen jälkeen, kun asiat selkiytyi, niin silloin mun kunto romahti. Ensin fyysinen kunto. Olin tosi huonossa kunnossa, niin kuin sanoin, että lapset syötti ja puki minua. Sitten mieli ei jaksanut sairaalajaksojen kanssa. Mä kävin kolme vuotta, mä pääsin psykan polille ja sitä kautta sain hyvän terapeutin ja kolme vuotta kävin. Siitä oli ihan hurja apu ja sieltähän pulpahti sitten ihan kaikkea esiin. Mutta sen jälkeen mä koen, että osaan käsitellä myös niitä huonompia hetkiä paremmin ja tiedän että koska tarvitsisi apua, mutta tällä hetkellä sitä apua ei tunnu saavan. Nyt on yrittänyt taas päästä, mutta sanotaan ihan suoraan, että meillä ei ole sulle tarjota mitään, että kysypä kolmannelta sektorilta. Kolmannella sektorilla olikin minun ystävät siellä työntekijöinä, niin nyt tuntuu siltä, että mä oon aika tyhjän päällä tällä hetkellä. 

Heta 

Soitetaan vielä Soilille ja kysytään, mitä hän on mieltä asiasta. Meillä oli keskustelua siitä, että on haastavaa puhua mielen haasteista ammattilaiselle, joka ei tunne reumasairautta riittävän hyvin. Miten sä, Soili, näet tämän asian? 

Soili 

Oman kokemuksen mukaan ainakin siitä, että tuntee reumasairauksia aika hyvin on varmastikin hyötyä nimenomaan sen takia, että osaa hahmottaa sen, että miten kokonaisvaltaisesti se reumasairaus voi vaikuttaa elämään ja miten monenlaisia ne haasteet sen myötä voi olla. Toki semmoiset ihan perustiedotkin reumasta voi luoda riittävän hyvää pohjaa sille työskentelylle, mutta sitten se kokonaiskuva pitää pikkuhiljaa rakentaa niissä yhteisissä keskusteluissa, mutta oma kokemus sanoo, että siitä on hyötyä. 

Heta 

Joo, ihan varmasti, tai ainakaan ei mitään haittaa varmastikaan ole, että tuntee sitä sairautta. Hei, olisiko sulla vielä jotain vinkkejä, että miten meistä jokainen voi tukea omaa mielen hyvinvointiaan? 

Soili 

Silloin kun sairastaa, niin voi olla, että ne oman jaksamisen rajat muuttuu. Ja silloin tietenkin uudenlaisen jaksamisen rajat on hyvä oppia hahmottamaan. Ja siihen sitten liittyy myös se, että välillä sitä vastuiden ja tehtävien määrää on hyvä opetella rajaamaan ja sanomaan myös ei, vaikka olisikin sellainen ihminen, että on tottunut olemaan muiden käytettävissä. Sitten rutiinit, päivän rytmittäminen, tietynlainen vakaus siinä arjessa. Ja se, että löytyisi semmoinen itselle sopiva tekemisen ja levon tasapaino, tuo säilyvyyttä elämään. Ja sellainen vakaus ja säilyvyys luo pohjaa myös mielen hyvinvoinnille.

Kannattaa opetella pysähtymään ja oikeasti kuunnella sitä omaa kehoa ja herkistyä huomaamaan myös se, mitä omassa mielessä tapahtuu. Opettaa omalle keholle ja hermostolle, ettei ole mitään hätää. Toki muutosten tekeminen on usein haastavaa ja hankalaa. Se, että me lähdetään muuttamaan meidän opittuja tapoja, vaatii sen oivaltamista, että mitä se muutos oikeasti omassa elämässä tarkoittaa. Se vaatii sitoutumista ja se vaatii sitä, että mennään omalle epämukavuusalueelle. Ja sen takia siihen liittyy myös sen oivaltaminen, että mikä omassa elämässä on niin tärkeää, että on valmis tekemään muutoksia niihin omiin tottumuksiin ja menemään sinne epämukavuusalueelle. Muutos vaatii harjoittelua, se vaatii toistoja. Se vaatii myös sitä, että muistaisi, että vaikka joskus menee pieleen, niin aina voi aloittaa uudestaan tai jatkaa siitä, mihin jäi. Eli lempeyttä itseä kohtaan piiskan sijaan.

Mielen hyvinvointia tukee myös se, että altistaa itsensä semmoisille asioille, jotka auttaa rakentamaan toivoa. Ja jos se oma jaksaminen ei riitä kaikkeen siihen, mihin se aiemmin riitti tai mihin haluaisi, niin kannattaa miettiä sitä kautta, että mikä on itselle elämässä arvokasta, antaa sen näkyä siellä teoissa. Eli joka päivä voi tehdä jotain, mihin voi olla tyytyväinen. Eli hyvin pienilläkin askelilla pääsee eteenpäin. Ja kun kaikkea ei voi kontrolloida, niin on hyvä muistaa, että suhtautumisensa voi valita. Voi keskittyä sellaisiin asioihin, joihin oikeasti voi vaikuttaa. 

Heta 

Tätä mielenkiintoista keskustelua voisi jatkaa ihan loputtomiin teidän kanssa, mutta valitettavasti ei voida ihan loputtoman pitkää jaksoa tehdä, mutta lähdetään vielä positiivisen kautta tähän aiheeseen. Eli kertokaa vielä, että mitkä on sellaiset asiat teidän arjessa, mitkä sitten tukee teidän hyvinvointia, mielen hyvinvointia nimenomaan. 

Kaisa 

Kuka aloittaa? 

Heta 

Kai nyt jotain tulee mieleen. 

Oona 

Mulle tulee ensimmäisen mieleen perhe, he on ollut aika suuressa tuen roolissa, vaikka heillä siis kellään ei ole reumaa, että on ollut heilläkin aika iso ymmärtämisen paikka siinä, että miltä musta tuntuu ja mitä se voi olla. Ja sitten itsellä liittyi niihin mielenterveyden haasteisiin tosi vahvasti silloin, että oli sosiaalisten tilanteiden pelkoa tosi paljon, mutta nykyään kun yliopisto alkoi, niin nauttiikin tosi paljon niistä, että ne on ollut tosi voimauttavia tilanteita ja kokemuksia ja ollut tosi hyvä fiilis aina niiden jälkeen. Ja musiikki oli tosi isossa roolissa silloin kun sairastuin, että löysi tavallaan ihan uudenlaista musiikkityyliä mistä alkoi tykätä. Ja ne sanat musiikeissa on ollut tosi voimauttavia, että vaikka ne ei kerro ihan suoraan reumasta, mutta sä voit samaistua, että hei, tuolta musta tuntuu. 

Kaisa 

Mulle itsellä silloin, kun mulla reuma meni pahaksi ja varsinkin selästä, niin päätin, että minähän ostan hyvän sängyn itselleni, koska uni on mulle se, mitä rakastan.  Rakastan nukkua ja haluan laittaa siihen myös rahaa, että saan nukuttua hyvin. Ja se on ollut paras kallein ostos, mitä oon itseäni varten tehnyt, että ostin sen sängyn ja nyt saan oikeasti hyvin nukuttua. Se on ihanaa. Niin uni on se, mikä mua eniten auttaa ja mikä on ihanaa. 

Hanna 

Se on tosi tärkeä. Mulla lapsenlapset piristää huonoinakin päivinä. Puhelut, videot, kuvat. Musiikki, vaikka se oli mun ammattikin, niin musiikki on sellainen, että mä oon leikkauksissakin käyttänyt sitä musiikkia, oon kuunnellut. Mindfulness yleensäkin, että mä oon ihan hulluna Kreikkaan ja mä katselen niitä kuvia ja mietin kuinka upotan kädet sinne kuumaan hiekkaan ja sitten ranteiden kivut esimerkiksi katoaa aina siellä, kun mä istun veden ääressä. 

Oona 

Itsekin olen ollut musiikkiluokalla seitsemän vuotta ja silloin soitin kitaraa paljon, mutta sitten kun tuli reuma, niin silloin mietin, että voinko mä enää soittaa sitä. Ei ehkä sorminäppäryys ole enää niin nopeata, mutta kyllä ihan parin soinnun kappaleet, niin kyllä se musiikin tuottaminenkin on tosi voimauttavaa. 

Hanna 

Mä soitan kanssa pianoa kotona ja sitten on niskat ja alaselkä kipeänä, kun siihen uppoutuu niin ja nauttii siitä, että itse tekemällä ja kuuntelemalla se musiikki tosiaankin. 

Kaisa 

Ja kyllä mä koen, että ihan se, että on lähellä sellaisia ihmisiä, joille pystyy puhumaan omasta olosta, vaikka ne ei ymmärtää sitä täysin. Mutta että uskaltaa pyytää apua ja saa sitä apua, niin kyllä se, että on ymmärtävä kumppani ja ystävät ja läheiset, niin kyllä se on tosi iso voimavara. 

Heta 

Eli musiikki, mindfulness, lepo ja läheiset ihmiset olisi teidän. Hei, tosi iso kiitos teille kaikille kolmelle, että olitte mukana juttelemassa tästä tärkeästä aiheesta. 

Hanna, Kaisa ja Oona

Kiitos, kiitos. 

Heta 

Kiitos, kun kuuntelit tämänkertaisen jakson. Jos hyvinvointiaiheet kiinnostavat, käy tutustumassa Oman hyvinvoinnin polkuun Reumaliiton verkkosivuilla. Tämä podcast on toteutettu osana Reumaliiton Omahoitopolku-hanketta, jota rahoittaa sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA. 

Omahoitopolku-hankkeen logo, jossa sydämen keskellä kulkee polku.

Omahoitopolku-hanke

Hyvinvoinnin polulla -podcast on toteutettu osana Reumaliiton Omahoitopolku-hanketta (2023-2026), jota jota rahoittaa sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA.

Anna palautetta reumaliitto.fi-sivustosta TÄSTÄ ja auta meitä kehittämään sivustoa. 

Pystyt vastaamaan kysymyksiin parhaiten, kun teet ensin sen, mitä tulit sivustolle tekemään.