Vapaasta tahdosta
Järjestötoiminnan ydin ovat vapaaehtoiset. Mukaan tullaan usein silloin, kun joku pyytää.
Kiertokorissa oli kaksi vaatekertaa vastasyntyneelle. Pian tulee sata vuotta siitä, kun Mannerheimin lastensuojeluliiton paikallisosasto Haminassa alkoi valmistaa vaatteita köyhien perheiden pienimmille.
Kun tuleva vanhempi tänä päivänä hakee iloisen värikkään pahvilaatikon postista, hän tuskin tulee ajatelleeksi, että tämäkin idea on peräisin järjestöstä. Kiertokorit olivat unelma, josta kasvoi osa monen elämää: äitiyspakkaukset.
Tätä järjestötoiminta parhaimmillaan on. Yhteiskunnan uudelleenkuvittelua niin, että kaikki hyötyvät. Ihmisistä itsestään nousevia toimintamalleja, joiden tarve on jäänyt viranomaisilta huomaamatta. Mahdollisuus tuoda omia näkökantoja esille ja tulla yhteiskunnassa kuulluksi.
”Kolmas sektori on kansalaisten vapaan, itsestä lähtevän toiminnan kenttä. Siitä positiosta voi haastaa julkista valtaa ja esittää vaatimuksia”, Demos Helsingin vanhempi asiantuntija Julia Jousilahti sanoo. Hän koordinoi Kansalaisyhteiskunnan tilaa ja tulevaisuutta koskevaa hanketta, jonka loppuraportti julkaistaan lokakuussa.
Suomi on edelleen yhdistysten luvattu maa. Tällä hetkellä rekisteröityjä yhdistyksiä on 106 000 ja viime vuonna perustettiin 1700 lisää. Toki niitä puretaankin, kun tarve on vuosien varrella muuttunut tai sitä ei enää ole. Twitterin Edesmenneet yhdistykset -tili kertoo, että toimintansa ovat lopettaneet muun muassa Tuberkuloosiliiton Nokian tuki ry sekä Turun viihdehanuristit ry.
Julia Jousilahden mukaan kansalaistoiminta lisää yhteiskunnassa sosiaalista koheesiota, luottamusta ja empatiaa. Koheesiolla tarkoitetaan koossa pysymistä, sitä ettei yhteiskunta ole kovin voimakkaasti jakautunut. Sosiaaliseen koheesioon kuuluu myös kokemus yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta.
Luottamus taas lisääntyy, kun toimitaan muiden kuin oman lähipiirin kanssa.
”Erilaisten ja tuntemattomien ihmisten kohtaaminen vahvistaa tunnetta, että muihin voi luottaa. Mitä enemmän puuhataan oman välittömän lähipiirin ulkopuolella, sitä enemmän luotto lisääntyy”, Jousilahti kuvaa.
Evoluutiota ja empatiaa
Miksi sitten niin monet haluavat auttaa tuntemattomia ihmisiä? Motivaatioita löytyy laidasta laitaan ja asiasta löytyy tutkimusta hyllymetreittäin.
Reumaliiton kesällä tekemässä verkkokyselyssä voimakkaimmin esiin nousseita syitä olivat yhteisen hyvän edistäminen ja mielekäs yhdessä tekeminen, ystävät ja verkostot, uuden oppiminen ja uudet kokemukset sekä omien taitojen ja tietojen hyödyntäminen. Mainintoja saivat myös muiden tukemisesta seuraava merkityksellisyyden tunne. Osallisuus, se että joku tarvitsee.
Muiden kuin omien sukulaisten auttaminen kumpuaa evoluutiohistoriasta. Suomalainen auttaminen -kirjan mukaan esivanhemmat tarvitsivat yhteistyöverkostoja selviytyäkseen, sillä ulkopuolelle jäämisen hinta oli armoton. Yhteistyökykyiset saivat etumatkaa muihin, ja siksi taipumus on ajan saatossa vahvistunut.
Nykyarjessa auttamisen halu syntyy usein empatian tunteesta. Avun antamisesta usein syntyvät positiiviset tunteet palkitsevat ja ohjaavat edelleen auttamaan. Auttaminen on yhteydessä myös auttajan hyvinvointiin. Suurilla ikäluokilla vapaaehtoistyön tekeminen oli yhteydessä lisääntyneeseen onnellisuuteen. Heidän aikuisilla lapsillaan löytyi vastaava yhteys hyväntekeväisyyteen lahjoittamisesta.
Vapaaehtoistyötä tekevät ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin he, jotka eivät tee lainkaan vapaaehtoistyötä. Vaikutus hyvinvointiin kuitenkin vaihtelee iän ja elämäntilanteen mukaan. Esimerkiksi eläkkeelle siirryttäessä voi olla enemmän aikaa osallistua toimintaan kuin nuoremmilla ikäryhmillä.
Tuusulan ja Järvenpään yhteisen yhdistyksen Tuusulanjärven Reuman puheenjohtaja Marketta Pohjanheimolle aktiivinen toiminta ja vapaaehtoistyö on perusominaisuus, elämänasenne, melkein kuin itsestäänselvyys.
”Minulla oli jo työelämässä viis virkaa ja kuus nälkää. Kun jäin eläkkeelle, en voinut ajatellakaan, että jäisin vain katselemaan, vaan otin härkää sarvista”, Pohjanheimo sanoo.
Vaikka vapaaehtoisuus saattaa lisätä myös toimijan omaa hyvinvointia, omat rajat täytyy kuitenkin tunnistaa. Viime vuosi oli Pohjanheimolle terveyssyistä vaikea. Hän on joutunut miettimään, miten asiat voisi tehdä helpommin ja yksinkertaisemmin. Tasapainon hakeminen on jatkuvaa.
Aktiivisen vapaaehtoistoimijan reppuun kertyy usein pikkuhiljaa tehtäviä, kun innostusta ja kehittämishalua riittää. Jos huomaa, että reppu alkaa tuntua raskaalta, ehkä on aika keventää. Miettiä tekeekö sitä, mitä itse haluaa ja mitä tarvitaan. Päätös luopumisesta voi olla vaikea.
Vapaaehtoisten voimin
Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen vapaaehtoisina toimii joka vuosi noin puoli miljoonaa ihmistä, joiden työpanoksen on arvioitu vastaavan 21 000 henkilötyövuotta. Tukea ja apua saavat omaishoitajat, asunnottomat, perheet, lapset ja iäkkäät, monet siltä väliltä.
Sote-järjestöt keskittyvät haastavissa ja vaikeissa elämäntilanteissa olevien ihmisten ja heidän läheistensä hyvinvoinnin edistämiseen. Usein vapaaehtoiset tuntevat aihepiirinsä omakohtaisesti.
Reumaliiton 141 reuma- ja tule-yhdistyksessä on 34 000 jäsentä. Yhdistysten tarjoamien toimintamuotojen ikisuosikkeja ovat erilaiset vertais- ja harrastusryhmät. Yhdeksän kymmenestä yhdistyksestä järjestää liikuntatoimintaa. Retket ja matkat vetävät väkeä. Säännöllisesti kokoontuvia ryhmiä oli ennen koronaa 500.
”Pitää tapahtua jotakin, olla menoja ja retkiä.” Siinä on puheenjohtaja Marketta Pohjanheimon resepti vetovoimaiselle reumayhdistykselle.
”Teemme sitä, mitä ihmiset toivovat. Kysymme toiveita aina lukukauden alussa ja yritämme vastata niihin. Ryhmät ovat avoimia kaikille, kuka vain voi tulla”, hän kertoo.
Tuusulanjärven Reuman toimintaa pyörittää reilut 30 vapaaehtoista. Pohjanheimon mukaan vapaaehtoisena pitäisi päästä tekemään sitä, mikä kiinnostaa.
”Se on meillä lähtökohta, päästä tekemään sitä, mikä on itsestä kivaa. Meillä on paljon liikuntaryhmiä, kerhoja ja tapahtumia. Tarvitaan kahvittajia ja ohjelmatyyppejä, jokapaikanhöyliä. Meillä on moninainen porukka naisia ja miehiä, työssäkäyviä ja eläkeikäisiä”, hän kuvailee.
Koska ilman vapaaehtoisia toimintaa ei olisi, yhdistyksessä halutaan huolehtia heidän jaksamisestaan. Yhdistyksellä on nimetty vapaaehtoisten koordinoija, joka järjestää virkistystapahtumia ja ylläpitää Vaparit-nimistä WhatsApp-ryhmää.
Kun koronavirus tuli keväällä kuvioon, Tuusulanjärven Reuman kasvokkainen toiminta lakkasi kuin seinään. Silloin yhdistyksen hallituksen jäsenet tarttuivat puhelimeen ja soittivat kaikille yli 450 jäsenelleen.
”Kyselimme, miten ihmiset voivat ja miten he pärjäävät. Moni pärjäsi ihan hyvinkin, mutta kovin yksinäistäkin oli. Osalle soitimme useampaan kertaan”, Pohjanheimo kuvaa.
Reumaliiton järjestötoimen johtaja Ulla Rantanen sanoo, että toiminta jatkui keväällä jollain tavalla vajaassa 40 prosentissa reumayhdistyksiä. Yhdistyksissä on perustettu puhelinrinkejä, WhatsApp-ryhmiä, ommeltu maskeja. Jotkut siirsivät toimintaa verkkoon ja pitivät etävertaisryhmiä tai liikuntaohjausta videon välityksellä.
Kaipuu ihmiskontaktiin on silti monella iso, eikä verkko tavoita läheskään kaikkia.
”Mitä kauemmin tilanne kestää, sitä dramaattisemmat ovat seuraukset. Ilman aktiviteetteja ihmiset jäävät helposti kotiin”, Rantanen sanoo.
Keskeinen osa sote-järjestöjen toimintaa on nostaa esille niiden ihmisten tarpeita, jotka jäävät julkisten palveluiden katveeseen tai ulkopuolelle.
Sosiaali- ja terveysministeriön sekä Työ- ja elinkeinoministeriön kesäkuussa julkaiseman raportin mukaan järjestöjen merkitys tuli todettua jälleen koronakeväänä. Arkkipiispaemeritus Kari Mäkisen johtaman ryhmän mukaan kansalaisyhteiskunnan rooli sosiaalisen koheesion ja hyvinvoinnin ylläpitäjänä korostuu nimenomaan kriisissä.
Raportin mukaan kriisin palautumisvaiheessa on tärkeä ottaa mukaan kansalaisyhteiskunnan toimijoiden asiantuntijuus, verkostot ja palvelut. Järjestöillä nähtiin rooli yksinäisyyden lievittämisessä, ohjauksessa ja neuvonnassa.
Ohjaus ja neuvonta on myös osa Tuusulanjärven Reuman toimintaa. Yhdistyksen vapaaehtoiset neuvovat eteenpäin, auttavat hakemusten tekemisessä, kertovat vastasairastuneille mitä on odotettavissa. Parhaillaan yhdistys on mukana Keski-Uudenmaan Soten hyvinvointialueen projektissa miettimässä reumasairaan hoitopolkua asiakaslähtöisemmäksi.
Toiminta elää ja muuttuu
Kun katsellaan järjestötoiminnan tulevaisuuteen, jäsenten ja aktiivisten vapaaehtoisten väheneminen ja vaikeus löytää uusia tekijöitä nousee usein huolenaiheena esiin. Vaikka tarve olisi pitkäjänteiselle tekemiselle, yhä useampi vapaaehtoinen haluaa osallistua toimintaan pistemäisemmin, silloin tällöin.
Järjestötoimen johtaja Ulla Rantanen ei täysin allekirjoita sitä, etteivät ihmiset haluaisi sitoutua. Usein se vie kuitenkin aikaa. Hän peräänkuuluttaa mahdollisuutta lähteä toimintaan omilla ehdoilla.
”Tärkeää on moninaiset tavat osallistua, verkossa tai kasvokkain. Nekin usein täydentävät toisiaan. Tärkeää on tarjota foorumeita ideoiden toteuttamiseksi ja matalan kynnyksen mahdollisuuksia tutustua”, hän miettii.
Yksimielisyyttä tuntuu olevan siitä, että ihmiset saadaan parhaiten mukaan pyytämällä. Kun kysytään henkilökohtaisesti, kieltäytyminen tulee harvemmin ensimmäisenä mieleen. Suostuakaan ei tosin tarvitse. Marketta Pohjanheimon puheenjohtajapesti on esimerkki viisivuotisen suostuttelun voimasta. Hän kuvailee edeltäjäänsä Tuula Karlssonia superrekrytoijaksi.
”Kannattaa varoa sanojaan. Lopulta sanoin Tuulalle, että voin harkita, kun jään eläkkeelle. Hän otti yhteyttä saman tien kun jäin”, hän nauraa.
Pohjanheimo kertoo, että usein oikeaa hetkeä mukaan kysymiselle odotellaan rauhassa. Jos joku käy tapahtumissa tai kerhossa, on aktiivinen ja ”sen oloinen”, aletaan vähitellen kysellä kiinnostusta lähteä mukaan vapaaehtoiseksi. Toisinaan taas joku tuntee jonkun, joka sopisi tiettyyn tehtävään. Ja kun ihminen lähtee mukaan, hänestä paljastuu usein monenlaisia yllättäviäkin taitoja ja puolia.
”Kysyn ihmisiltä, mikä kiinnostaa ja mikä olisi mieluisaa. Houkuttelen virkistystoiminnalla. Kysyn, haluaako tehdä sellaista mitä osaa, vai jotain aivan muuta. Kerron mahdollisuuksista, monipuolinen toiminta auttaa asiassa. Kaikille löytyy jotakin, jos intoa piisaa”, hän sanoo.
Teknologinen kehitys, sosiaalinen media ja digitalisaatio ovat osin ajaneet myös järjestötoiminnan kehitystä löyhempiin yhteisöihin. Spontaani yhteen kerääntyminen mahdollistaa toimimisen ilman muodollisia rakenteita tai järjestöbyrokratiaa. Tätä kutsutaan joskus neljänneksi sektoriksi. Tukea ja mahdollistamista tarvitaan silti usein siihenkin.
”Neljäs sektori haluaa toimia omaehtoisesti, ilman ohjaavaa rahaa. Silti esimerkiksi se, että kaupunki tarjoaisi tapahtumaan bajamajat, auttaisi paljon”, Julia Jousilahti sanoo.
”Keskeistä on turvata monimuotoisen kansalaisyhteiskunnan tulevaisuus ja erilaisia intressejä edustavien, pientenkin yhdistysten mahdollisuus kukoistaa. Kysymys on, miten järjestöt pystyvät mukautumaan ihmisten muuttuneeseen tapaan osallistua”, hän sanoo.
Toiminnan organisointi on usein tasapainon hakemista: kuinka paljon tarvitaan byrokratiaa ja kuinka paljon voidaan tehdä hetkessä eläen.
Ulla Rantasen mielestä kansalaisyhteiskunnassa pitäisi vaalia sitä, että eteenpäin viedään oman ryhmän tarpeista lähtevää toimintaa.
”Ruohonjuuresta nousevat näkökulmat ja tarpeet. Mitä lähempänä ihmisiä toiminta on, sitä vaikuttavampaa se on.”
Teksti: Henna Laitio
Juttu on julkaistu Reuma-lehdessä 3/2020.
