Siirry sisältöön

Reumalääkäri Tom Pettersson haluaa kuunnella hyvin

Iäkäs lääkäri katsoo ovensuussa kaukaisuuteen.

Lääkärin tärkein taito on kuunteleminen, sanoo pitkän linjan reumalääkäri Tom Pettersson. Sitä hän on opettanut myös lääketieteen opiskelijoille.  

 

Tom Pettersson tuntee harvinaiset reumasairaudet, todennäköisesti parhaiten Suomessa. Hän ehti työskennellä niiden parissa pitkään, ennen kuin jäi eläkkeelle vuonna 2019. Häneen otettiin yhteyttä, kun haluttiin tietää, mikä mysteerisairaus piili erikoisten oireiden taustalla.  

”Nykyään on onneksi useita lääkäreitä, jotka tuntevat paljon minua paremmin yksittäisiä sairauksia, vaikkapa systeemisen skleroosin. Mutta ehkä minulla on yhä se kokonaiskuva aika hyvin hallussa”, Pettersson sanoo.   

Vaatimattomuus ja kohteliaisuus ovat piirteitä, jotka usein mainitaan Tom Petterssonin yhteydessä. Hän puhuu rauhalliseen tahtiin, pysähtyy välillä miettimään, katsoo keskustelukumppania silmiin.   

Kotiovella hän tarjoaa vieraalle lainaan sisätossut, ettei varpaita ala palella.   

**  

Toisten huomioiminen on Petterssonille tärkeä osa lääkärin ammattitaitoa.   

”Kun puhun potilaan kanssa, yritän olla koko ajan tietoinen itsestäni ja reaktioistani. Yritän kuunnella keskeyttämättä. En toki tiedä olenko aina onnistunut.”  

Läheskään kaikkea tärkeää ei ilmaista sanoin. Ilmeet, eleet ja hiljaisuudet kertovat paljon.  

”Pitää yrittää ymmärtää potilaan tunteita ja hänen mahdollisia pelkojaan.”  

Potilaan pitää kokea, että lääkäri on nähnyt hänet kokonaisena ihmisenä, ei pelkästään lääketieteellisenä tapauksena.  

”On tärkeää, että on avoin mieli ja yrittää toimia kaikkien kanssa heidän ehdoillaan.”  

Kuunteleminen on tärkeää myös kollegoiden kanssa toimiessa. Toisen mielipidettä pitää kunnioittaa, vaikka ei välttämättä olisi aina samaa mieltä. Muille on hyvä antaa tilaa.  

”Vaikka itse tietää jonkin asian ja haluaisi sen ilmaista, niin saisi mielellään antaa jonkun muun sanoa sen.”  

**  

Tom Petterssonia kutsuttiin jo lapsena välillä pikku tohtoriksi. Ala kiinnosti ja tuli tutuksi jo kotoa. Isä oli Auroran sairaalan sisätautien ylilääkäri ja lääkäreitä oli äidinkin suvussa.   

Yhdeksänvuotiaaksi Tom Pettersson asui Erottajankadulla. Vaikka oltiin aivan Helsingin ytimessä, tunnelma oli kylämäinen. Isovanhemmat asuivat naapurissa. Vuonna 1909 rakennetussa talossa ei ollut keskuslämmitystä. Isä ja isoisä kantoivat kellarista halkoja kakluuneja varten.   

Nyt seutu on prameinta Helsinkiä, mutta 1950-luvulla siellä asui sekaisin tavallisia ja vähän vauraampia perheitä. Pahamaineinen Punavuori oli lähellä.  

”Erottaja oli sivistynyt paikka, mutta Punavuoresta meitä lapsia varoiteltiin.”  

Perhe oli ruotsinkielinen, samoin kotikulmat. Eteläisessä Helsingissä pärjäsi 1950-luvulla ruotsilla vähintään yhtä hyvin kuin suomella.  

Suomen Pettersson oppi vasta koulussa, ruotsinkielisen koulun suomen tunneilla.  

Äiti oli ajan tapaan kotirouva. Isoisä oli lukion latinan ja kreikan kielten opettaja. Ilias ja Odysseia ja muut antiikin myytit tulivat tutuiksi, sillä isoisä kertoi niitä mielellään.   

Eläinten nimet Pettersson oppi lapsena ruotsiksi, kasvien latinaksi.   

”Ne opittiin luonnossa kulkemalla. Olen siitä tyytyväinen, vieläkin tunnistan metsässä kaikki kasvit, yleensä muistan latinankieliset nimetkin.”  

Postimerkkejä Pettersson alkoi kerätä jo pienenä. Se oli siihen aikaan yleinen harrastus.  

Erityisesti pientä Tom Petterssonia kiinnostivat vanhimmat ja epätavallisimmat postimerkit. Ne harvinaisimmat.  

Tom Pettersson selailee orkideoista kertovaa ruotsinkielistä kirjaa

**  

Lääketieteen opinnot Tom Pettersson aloitti vuonna 1970. Silloin opiskelijamaailmassa kiehui. Politiikka vyöryi yliopistoihin tavalla, jota ei ole nähty ennen eikä jälkeen.   

Koti oli ollut turvallinen, konservatiivinenkin.   

”Yliopistolla tuli tunne, että nyt olen isossa maailmassa mukana. Maailma avautui.”  

Parasta oli, että kaikesta puhuttiin, etenkin arvoista. Se sai miettimään, mikä on oma paikka maailmassa, ihmisenä ja lääkärinä. Pettersson piti itseään liberaalina.  

”Olin mielestäni keskusteluyhteydessä kaikkien kanssa, mutta olisin aika varma, että aktiivinen vasemmisto katsoi, että olin hyvin porvarillinen.”  

Vasemmiston ajattelussa Petterssonia arvelutti se, kuinka suopeasti osa heistä suhtautui Staliniin ja Maoon. Pettersson oli kasvanut ympäristössä, jossa tutuksi oli tullut ”tietty varovaisuus itään päin”.  

Sen sijaan ajatus solidaarisuudesta tuntui tärkeältä, silloin ja nyt. Petterssonin mielestä lääkärin pitää aina tuntea jonkinasteista solidaarisuutta vähäosaisia kohtaan.   

Opiskeluvuosina syntyi myös varmuus siitä, että aatteet ovat tärkeämpiä kuin aineellinen hyvinvointi. Tämän ajatuksen kohdalla Pettersson on huolissaan, ettei vain kuulosta liian korkealentoiselta.   

”Tämä on tietenkin vähän paradoksaalista. Toki pitää olla tietty hyvinvointi, että voi ajatella aatemaailmaa.”  

Menestyä saa, mutta samalla täytyy muistaa, ettei kaikilla ole siihen samoja edellytyksiä. Heikoimmista pitää huolehtia.   

”Yhteiskunnan sivistystä voidaan mitata sillä, miten se ottaa huomioon heikoimmat ja sairaimmat.”  

Opiskeluvuosina muodostunut arvomaailma on kantanut läpi koko uran. Sieltä on peräisin keskeisin lääkäriyttä koskeva oivalluskin.  

”Jotenkin se kuuntelemisen taito muodostui jo silloin tärkeäksi.”  

**  

Tom Pettersson erikoistui ensin sisätauteihin, sitten reumasairauksiin. Reumatologia valikoitui omaksi alaksi oikeastaan kolmesta syystä.  

Hän oli tutustunut jo aiemmissa opinnoissaan alan opettajiin, ja arvosti heitä suuresti. Etenkin Claes Friman oli tärkeä opettaja.   

Toinen syy oli se, että reumatautien hoito oli silloin vielä puutteellista.   

”Reumatologiassa oli minusta silloin paljon vielä tekemättä. Ajattelin, että jos pystyisi jollakin tapaa osallistumaan siihen, että potilailla olisi hieman helpompaa.”  

Kolmas syy oli reumasairauksien moninaisuus. Etenkin harvinaiset reumasairaudet ovat usein luonteeltaan systeemisiä eli ilmenevät monin eri tavoin. Se tekee niiden diagnosoinnista vaikeaa. Lääkäri on kuin salapoliisi, joka yrittää löytää oikeat johtolangat, joiden avulla mysteeri avautuu.  

”Reumatautien diagnostiikka oli minusta kiehtovaa, jos tällaista sanaa nyt voi käyttää sairauksista.”  

**  

Reumasairauksien hoito on kehittynyt valtavasti niistä päivistä, kun Pettersson päätti suuntautua alalle. Käyttöön ovat tulleet metotreksaatti, nivelreuman yhdistelmähoito, biologiset lääkkeet ja januskinaasin estäjät.  

”Aika varhain ymmärsin, että immunologian täytyy vaikuttaa reumasairauksiin, mutta en olisi osannut arvata, kuinka pitkälle tässä edetään.”  

Aiemmin monen lääkkeen vaikutusmekanismi oli tuntematon. Kokemus oli opettanut, että juuri tämä lääke tehoaa tähän vaivaan.  

Tiede on kehittynyt niin, että tänä päivänä lääkkeiden vaikutusmekanismeja voidaan seurata solun sisälle asti.  

”Nykyään voidaan vaikuttaa juuri niihin tekijöihin, jotka ovat taudissa aktiivisia. Käytössä on esimerkiksi spesifisiä T- tai B-solulääkkeitä ja lääkkeitä, joilla voidaan vaikuttaa sytokiineihin.”   

Nivelreuman syy on yhä tuntematon, mutta sen vaikutuksista elimistöön kertyy jatkuvasti lisää tietoa.   

**  

Tom Petterssonille oli jo varhain selvää, että hänen oma paikkansa löytyisi yliopistosairaalasta. Potilastyön lisäksi hän halusi tutkia ja ennen kaikkea opettaa.   

Opettamisen ohella hän toimi reumatologian konsulttina Helsingin yliopistollisen sairaalan osastoilla.  

Nivelreumaa sairastavia oli sairaalassa enää harvoin. Suurin osa osastoilla olevista potilaista sairasti jotakin muuta reumasairautta. Oli vaskuliitteja, SLE:tä, systeemistä skleroosia, tulehduksellisia lihassairauksia ja monia muita harvinaisia tauteja.  

Kaikkein haastavimpien potilaiden hoito tapahtuu yliopistollisessa sairaalassa. Kun sairaala on maan suurin, tapauksia on paljon.  

”Ymmärsin erittäin selvästi, että minun olisi tarpeellista oppia enemmän harvinaisista sairauksista, koska ne korostuivat osastoilla. Se oli käytännön sanelemaa. Koin, että minusta yksinkertaisesti olisi enemmän hyötyä, jos osaisin näitä sairauksia.”  

Tom Pettersson alkoi perehtyä harvinaisiin reumatauteihin. Hän teki tutkimusta, esitelmöi, kirjoitti ja jakoi tietoa.  

”Tavallaan olen ollut hyvin onnekas siinä, että olen saanut tehdä yhtä aikaa älyllistä työtä ja potilastyötä. Ja vähän liittää näitä omiin harrastuksiinikin.”  

Harvinaisuus, se nyt vain on Petterssonista aina ollut kiinnostavaa.   

**  

Opettaminen oli yksi Tom Petterssonin päätehtävistä kolmisenkymmentä vuotta. Hienointa oli nähdä, miten uteliaita opiskelijat ovat ja miten he janoavat tietoa.   

”Tärkeimpiä asioita elämässäni on ollut se, että olen saanut paljon kiitosta opiskelijoilta. On hienoa olla mukana kasvattamassa uutta lääkärisukupolvea.”  

Opettajan työ vaatii, että pitää omat lääketieteelliset tietonsa ajan tasalla.  Opettaminen on silti paljon muutakin. Arvojaan ei opiskelijoille voi siirtää, mutta esimerkkiä voi näyttää.  

”Uskon, että eniten vaikuttaa se, millainen opettaja on ollut siinä potilaan sängyn ääressä.”   

Suomessa opiskelijat pääsevät mukaan potilastyöhön jo varhain, vanhemman lääkärin valvonnassa. Se on Petterssonista hyvä asia.   

”Ensimmäiset potilaskontakti ovat äärettömän merkityksellisiä. Alussa opiskelijat ovat hyvin avoimia ja erittäin motivoituneita.”  

Lääketieteen maailma on monin tavoin hierarkkinen, eivätkä kaikki sen käytännöt ole Petterssonin mielestä aina hyväksi. Joskus riskinä on kyynistyminen.   

”Alussa opiskelijat eivät ole lainkaan kyynisiä, vaan hyvin innostuneita.”  

**  

Lääketieteen opiskelu on muuttunut paljon niistä ajoista, kun Pettersson itse oli opiskelija. Luentoja on vähemmän, yhdessä tehdään enemmän.   

”Opiskelu on nykyään hyvin interaktiivista, on paljon vuoropuhelua opiskelijan ja opettajan välillä.”  

Pienryhmäopetuksessa kierretään sairaalan osastoilla ja käydään potilaiden luona. Se on tärkeä osa lääkäriksi kasvamista.   

”En kerro opiskelijoille heti aivan kaikkea tapauksesta, vaan annan perustiedot ja sitten yritämme yhdessä ratkaista ongelman.”  

Potilaiden kohtaamista ja vaikeiden asioiden puheeksi ottamista opetellaan aiempaa paljon enemmän. Siinä ovat apuna potilasta esittävät näyttelijät.   

Tom Pettersson muistuttaa, että opettajana toimiminen vaatii paljon muutakin kuin puhdasta luonnontieteellistä lääkäritietoa. Ryhmädynamiikalla on oppimiseen iso vaikutus.  

”Jos ryhmän sisäinen dynamiikka ei toimi, silloin opiskelijat eivät ole vastaanottavaisia. He vain tarkkailevat itseään eivätkä opi mitään.”  

Muutenkin Pettersson korostaa opettajan vastuuta.   

”Jos opiskelijat pärjäävät huonosti jollakin osa-alueella, se ei johdu siitä, että he olisivat tyhmiä. Eivät he ole, opiskelijat ovat hyvin älykkäitä. Jos he eivät pärjää, se johtuu siitä, että opettaja on epäonnistunut. Hänen pitää mennä itseensä ja miettiä, mikä on mennyt väärin.”  

**  

Lääkäri joutuu usein kertomaan potilaalle asioita, jotka muuttavat tämän koko elämän. Vakavasta diagnoosista kertominen ei ole helppoa lääkärillekään.  

”Se tuntuu, ja sen pitääkin tuntua. Täytyy olla tarkkana, että on siinä tilanteessa sekä ammatti-ihminen että kanssaihminen.”  

Ammatillinen osaaminen tuo lääkärille oikeuden ja velvollisuuden kertoa huonoja uutisia. Ennen huonon uutisen kertomista, pitää hieman varoittaa, että nyt tulee huono uutinen.   

”Ja kun on sen pienen varoituksen antanut, on tärkeää, että todella kertoo uutisen. Sitä ei pidä kierrellä.”  

Ilman esivaroitusta viesti ei menisi perille. Ei se mene aina esivaroituksen jälkeenkään. Lääkärin kannattaa vielä lisäkysymyksillä varmistaa, onko potilas ymmärtänyt asian oikein. Osa haluaa olla tilanteessa hiljaa ja myös sitä pitää kunnioittaa.  

Vaikka kertomiseen ei koskaan saa tottua, ikä ja kokemus auttavat siinä, että erilaiset suhtautumisen tavat on nähnyt aiemminkin.   

Lopuksi on vielä huolehdittava siitä, ettei henkilö jää yksin huonojen uutistensa kanssa. Jos lähipiiriä ei ole, pitää vähintään varmistaa, että potilas säilyttää jonkinlaisen yhteyden edes terveydenhuoltoon.   

Vaikka tilanne voi olla vakava, lääkärin tehtävä on varmistaa, ettei se ole toivoton. Jos sairautta ei voi parantaa, pitää vähintään muistaa kertoa, että oireita voidaan lievittää.   

”Aina pitää olla mukana vähän toivoa.”  

Tom Pettersson seisoo kirja kädessään ja katsoo kameraan.

**  

Vaikka moni virkatyöstä eläkkeelle jäänyt lääkäri ottaa potilaita vastaan yksityisellä puolella, Tom Pettersson ei sitä tee. Harvinaisten sairauksien selvittely vaatii niin paljon tutkimuksia, että sitä voi tehdä järkevästi vain osana sairaalatyötä.   

Tutkiminen ja kirjoittaminen kuitenkin jatkuvat yhä. Viime aikoina Pettersson on perehtynyt harvinaiseen, vasta löydettyyn sairauteen nimeltä VEXAS. Lisäksi hän toimittaa tieteellistä lehteä nimeltä Finska Läkaresällskapets Handlingar.  

Jokaiseen päivään kuuluu kunnon ylläpitämistä. Uimahalli on lähellä, samoin hiihtoladut.  

Perjantaisin Petterssonia on turha pyytää mihinkään. Ne on varattu tärkeämmille asioille. Viisivuotias lapsenlapsi viettää perjantait päiväkodin sijaan isovanhemmillaan.   

**  

Tom Pettersson on aina lukenut paljon. Sen näkee, kun astuu asunnon ovesta sisään: kirjoja on kaikkialla. Niitä kertyy, eikä niistä raaski luopua.   

Nyt Petterssonilla on kesken joululahjaksi saatu Julia Korkmanin kirja, jossa oikeuspsykologi Korkman pohtii muistin merkitystä oikeusprosesseissa. Korkman kertoo tutkimusten ja esimerkkien kautta, kuinka helposti muistikuvat muuttuvat.  

Eri ihmisten mielikuvat samasta tilanteesta voivat erota paljon jo tuoreeltaan. Mitä pidemmän ajan päästä niistä kerrotaan, sen epäluotettavammaksi ihmisen muisti muuttuu. Juuri kukaan ei pysty palauttamaan tapahtumia mieleensä muuttumattomina enää kuukausien tai vuosien jälkeen.  

Kirja on saanut Petterssonin pohtimaan muistin merkitystä lääkärin työssä. Vastaanotolla ei olla oikeudessa, mutta diagnoosin tekeminen lähtee potilaan kertomuksesta. Mutta kuinka tarkkaan ja oikein voi omaa terveyttään koskevat asiat muistaa?  

”Tämä on asia, jota olemme aika vähän pohtineet lääketieteessä. Ehkä meidän pitäisi miettiä tätä enemmän.”  

Tom Petterssonilla on jälleen edessään kiinnostava älyllinen pulma.  

Teksti: Pia Laine
Kuvat: Eeva Anundi

Juttu on ilmestynyt Reuma-lehdessä 1/2023