Pitkä tie hoitajaksi
Hoitajuus on Irini Papanthimoulle iso osa omaa identiteettiä. Tie alalle ei ollut helppo.
Kun Helsingin vanhaan kirurgiseen sairaalaan perustetulle koronaosastolle haettiin hoitajia, Irini Papanthimou tiesi haluavansa paikan.
Oli vuoden 2020 syksy. Korona oli yhä suuri tuntematon ja ensimmäisten rokotteiden tuloon oli vielä aikaa.
Papanthimouta ei huolestuttanut se, että hänellä on biologisen reumalääkkeen takia periaatteessa kohonnut riski saada erilaisia infektioita.
”Eristysosastolla suojaudutaan hyvin. Siellä ei tarvitse miettiä onko potilailla korona, silloin kaikilla oli”, Papanthimou sanoo.
Jo koronapandemian alkuvaiheissa Papanthimou oli vaihtanut työpaikkaa kotihoidosta koronatestaukseen. Koronan myötä Papanthimou pääsi askeleen lähemmäs työtä, jonka uskoi olevan juuri oikea itselleen.
Hoitotyö osastolla, se oli hänen unelmansa. Nyt lähihoitajaksi valmistunut Papanthimou oli saanut ensimmäisen kerran jalkansa oven väliin.
Jokaisen elämässä on käännekohtia, joissa tehdyt päätökset muokkaavat tulevaa. Joskus uuteen suuntaan ajaudutaan, joskus hakeudutaan tietoisesti.
Irini Papanthimou on monesti uskaltanut haluta asioita, jotka ovat aluksi tuntuneet saavuttamattomilta.
**
ENSIMMÄISEN KORONAVUODEN jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon, muun muassa sairaanhoitajaopinnot, vauva ja lonkkaleikkaus.
Alkuvuodesta 2024 Papanthimou, 31, on viimeisiä harjoitteluja vaille valmis sairaanhoitaja. Vanhempainvapaa on ohi, samoin pian sairausloma, jolle hän jäi joulukuisen lonkkaleikkauksen jälkeen.
Lastenreuma, jonka joskus piti määrittää elämän suunta, pysyy hiljaa taka-alalla. Siellä se saa Papanthimoun mielestä pysyä jatkossakin.
**
LAPSENA IRINI Papanthimou oli aktiivinen ja liikkuvainen. Hän harrasti kaikkea mahdollista, mitä kotipaikkakunnalla oli tarjolla.
Erään sählypelin alkulämmittely muutti kaiken. Papanthimou kaatui ja loukkasi polvensa pahasti.
Polvivamman takia 8-vuotias Papanthimou joutui kulkemaan kyynärsauvoilla. Sormet, kädet ja ranteet alkoivat kipeytyä. Kyynärpäät alkoivat vetää koukkuun. Muutenkin kunto heikkeni. Oli selvää, että polven lisäksi kyse oli jostakin muustakin. Lastenlääkäri epäili lastenreumaa ja kirjoitti lähetteen Heinolaan.
Papanthimou muistaa yhä, miten käveli sisään Heinolan reumasairaalan lastenosaston lasiovista. Vastassa olivat sairaanhoitaja ja reumalääkäri, joiden molempien nimet hän muistaa yhä.
Jälkikäteen Papanthimou kuuli, että silloinen ylilääkäri oli hänet ensi kertaa nähtyään todennut, että tuolla tytöllä on aivan taatusti reuma.
”Siinä vaiheessa, kun pääsin Heinolaan, kuntoni oli jo tosi huono. Kävelin polvet aivan koukussa.”
Viive oireiden alusta diagnoosiin ei ollut kovin pitkä, mutta sairaus ehti tehdä tuhojaan.
”Polvivamman synty ei liittynyt reumaan mitenkään, mutta tapaturma laukaisi sairauden. Olisi minulle reuma tullut jossakin vaiheessa joka tapauksessa, vaikka flunssan jälkitautina.”
**
SAIRAUDEN ALKU oli raju ja hoidot rankkoja.
”Oikeastaan kaikki nivelet leuasta varpaisiin tulehtuivat.”
Papanthimou sai parin kuukauden välein niveliin paikallishoitoja eli glukokortikoidipistoksia. Lisäksi hän söi kortisonia myös pillereinä.
Kunto oli niin huono, ettei tavallinen koulunkäynti ollut mahdollista. Opettajaäiti jäi töistä pois ja hoiti ja opetti Papanthimouta kotona.
Pahinta vaihetta kesti puolisen vuotta, sen jälkeen alkoi helpottaa. Vuoden jälkeen hän palasi takaisin kouluun.
Koulusta oli jäänyt pois sairaudesta ja sen tuomasta ruokahaluttomuudesta pieneksi kuihtunut, hauraskin tyttö. Vuoden päästä palasi kortisonista pyöreät kuukasvot saanut lapsi.
”En viihtynyt silloin itsessäni ollenkaan. Ja lapset osaavat olla toisille lapsille todella inhottavia välillä.”
Opettaja sen sijaan oli ihana ja teki kaikkensa, jotta koulunkäynti onnistuisi.
**
KUN ALUN myllerr yksistä oli selvitty, Irini Papanthimou alkoi itse ottaa vastuuta hoidostaan. Vaikka oli vielä alakoulussa, hän halusi itse jakaa lääkkeensä dosettiin ja huolehtia niiden ottamisesta. Kaikki sujui hyvin.
Sitten tuli teini-ikä, yläkoulu ja ärsytys. Miksi ihmeessä minulla on tällainen sairaus? Miksei kellään muulla? Kapinamieli siirtyi käytännön tekoihin: Papanthimou ajatteli, ettei enää tarvitsisi lääkkeitä.
”Tein tyhmästi ja jätin lääkkeet syömättä.”
Hän ei halunnut jäädä kiinni, vaan jakoi yhä lääkkeensä dosettiin ja heitti ne pois vasta siitä.
Vaikka aikuiset eivät lääkekapinaa huomanneet, reuma huomasi. Kunto huononi joksikin aikaa, kunnes lääkkeet ja hoitotasapaino saatiin jälleen kohdilleen.
**
JO PERUSKOULUSSA Irini Papanthimou pohti ammatinvalinnan kohdalla sosiaali- ja terveysalaa, lähinnä siksi, että moni luokkakaveri suuntasi sinne. Opinto-ohjaaja oli kuitenkin sitä mieltä, ettei hänestä reuman takia olisi hoitajaksi.
”Ja sitä paitsi olin ihan varma, että haluaisin opiskella matkailualaa.”
Papanthimou oli matkustanut paljon, usein isänsä luo Kreikkaan, usein muuallekin. Matkailuala tuntui luontevalta valinnalta, eikä muitakaan vaihtoehtoja oikein tullut mieleen.
Alussa opinnot maistuivat. Sitten Papanthimou päätyi infektiokierteeseen, todennäköisesti biologisen lääkkeen vaihdon takia. Tuli paljon poissaoloja ja koulun suhtautuminen sairastamiseen oli nuivaa. Opettaja jopa epäili, ettei tuon ikäisellä voi olla reumaa ensinkään.
**
ENSIMMÄISEN KOSKETUKSENSA hoitotyöhön Papanthimou sai 18-vuotiaana. Hän oli juuri tavannut nykyisen puolisonsa ja muuttanut tämän kanssa Helsinkiin. Pian muuton jälkeen hän löysi töitä henkilökohtaisena avustajana.
Työ tuntui mielekkäältä ja hän viihtyi siinä.
Muutaman vuoden päästä hän huomasi ilmoituksen aikuisille suunnatusta lähihoitajakoulutuksesta.
”Ajattelin, että kyllä harmittaisi, jos en edes mene katsomaan, olisiko minusta sittenkin alalle. Hain koulutukseen ja pääsin.”
Opinnot menivät nopeasti ja Papanthimou valmistui lasten ja nuorten kasvun ja kehityksen hoitajaksi. Se on tutkinto, jonka suorittaneista suurin osa päätyy töihin päiväkotiin.
Niin Papanthimoukin. Työssä oli paljon hyvää, mutta varhaiskasvatuksen kriisi näkyi helsinkiläisissä päiväkodeissa jo silloin. Käsipareja oli vähemmän kuin tekemistä.
”Aika ei vain riittänyt kaikille syliä tarvitseville lapsille. Riittämättömyyden tunne oli aika uuvuttava ja kuormittava.”
Hän siirtyi kotihoitoon. Työ oli jälleen mielekästä, mutta kiireistä, kun yhdessä työvuorossa käytiin jopa 12 asiakkaan kotona.
”Se on myös ainoa työ, jossa reuma on vähän vaikuttanut.”
Papanthimou työskenteli Helsingin keskustassa. Asunnot ovat usein pieniä, etenkin kylpyhuoneet. Niissä asiakkaan avustaminen vaati usein työskentelyä hankalissa asennoissa.
Samaan aikaan Papanthimou kaipasi hoidollisempaa työtä. Siihen hän oli saanut kosketuksen opintojen aikaisissa työharjoitteluissa.
Yhtenä kannustimena olivat myös oman äidin kokemukset. Papanthimoun äiti opiskeli aikuisiällä sairaanhoitajaksi ja on työskennellyt ortopedisen traumatologian osastolla. Hän vinkkasi, että Papanthimoukin voisi viihtyi sen kaltaisessa työssä.
**
SE OLI yksi niistä sykäyksistä, jotka saivat Papanthimoun syksyllä 2020 hakeutumaan töihin koronaosastolle. Työ siellä oli haastavaa, rankkaa ja vaati uuden opettelua. Esihenkilö oli hyvä ja työyhteisö kannustava. Vaikeat tilanteet purettiin yhdessä.
”Silloin minulle selkeni, että tätä minä haluan lisää.”
Kun koronaosasto toukokuussa 2021 suljettiin, Papanthimou haki töihin päivystys- ja valvontaosastolle. Siellä hoidetaan akuutteja tapauksia, esimerkiksi seurataan sydänvaivojen takia sisään otettujen potilaiden kuntoa.
”Siellä tunnistin, että ehkä mä olenkin parhaimmillani tilanteissa, joissa pitää tehdä nopeita päätöksiä.”
Seuraava osoite oli Töölön tapaturma-asema. Papanthimou muisti kuulleensa siitä paljon kehuja, traumatologian parissa työskentelevä äitikin oli siitä joskus maininnut. Se jos jokin olisi paikka, jossa pääsisi testaamaan omaa paineensietokykyään.
Papanthimou otti yhteyttä osastonhoitajaan ja siirtyi Töölöön.
”Tapaturma-aseman ja Töölön osaaminen oli ihan omaa luokkaansa. Olen hyvin etuoikeutettu, että sain työskennellä siellä niiden ihmisten kanssa.”
Töölön tapaturma-asemasta pitää nyt puhua menneessä aikamuodossa. Papanthimou jäi sieltä vanhempainvapaalle vuoden 2023 alussa, mutta takaisin töihin hän palaa Meilahden yhteispäivystykseen. Tässä välissä Töölön tapaturma-asema on suljettu ja sen tehtävät siirretty yhteispäivystykseen.
”Se tuntuu kyllä vähän haikealta. Mutta olihan se rakennus vanha ja asioiden oli pakko uudistua.”
**
VUODEN 2020 syksyllä tapahtui toinenkin asia, joka pakotti miettimään elämän suuntaa. Irini Papanthimou liukastui oikein kunnolla.
”Melkein tein messevän spagaatin siinä.”
Jalka kipeytyi ja Papanthimou hakeutui lääkäriin. Koska liukastuminen sattui matkalla töihin, laskettiin se työtapaturmaksi. Hoitava lääkäri päätti lähettää hänet magneettikuviin.
Heti kuvauksen jälkeen röntgenlääkäri halusi vaihtaa pari sanaa. Hän oli kuvia katsoessaan huomannut lonkassa jotakin kummallista ja halusi tietää, onko Papanthimoulla jokin perussairaus.
Onhan hänellä lastenreuma ja lonkka oli joskus lapsena oireillut niin, että siihen oli annettu paikallishoitona kortisonipistoksia. Sen jälkeen ei ollut ollut sen kummempaa. Lonkka ei särkenyt, kaatumisen takia hän kuvaukseen hakeutui.
Magneettikuvista paljastui, että lonkan oikealla puolella oli neljännen asteen nivelrikko. Sellaiseksi luokitellaan kaikkein vaikeimmat nivelrikot.
Lisäksi lonkan oikean puolen luu oli aivan haperoa. Lonkka oli sellaisessa kunnossa, että se pitäisi ehdottomasti korvata tekonivelellä jossakin vaiheessa.
**
KOSKA LONKKA ei oireillut, leikkauksella ei vielä ollut kiire. Ei varsinkaan koronakriisin keskellä.
Kului muutama vuosi ja Irini Papanthimou alkoi odottaa ensimmäistä lastaan. Reuman kannalta raskaus meni hyvin, vaikka alkuraskauden pahoinvointi oli niin voimakasta, että se pakotti sairauslomalle.
Raskauden aikana biologinen lääke oli tauolla, mutta perinteiset reumalääkkeet pitivät reuman kurissa.
Loppuraskaus sujui hyvin, vaikka työ oli fyysistä. Vasta viikkoa ennen aiottua vanhempainvapaan alkua lonkka alkoi kiusata. Papanthimou lähetti HUSin reumapolille viestin. Hän halusi tietää, voisiko jotakin kipulääkettä käyttää raskauden loppuvaiheessa. Hän kun haluaisi tehdä töitä loppuun asti.
Pian soi puhelin. Viestin oli nähnyt häntä pitkään hoitanut reumatologi, joka soitti ja tivasi: ”Onko tässä sun mielestä enää mitään järkeä?” ja passitti Papanthimoun sairauslomalle.
”Kyllä hän taisi siinä olla ihan oikeassa”, Papanthimou sanoo.
Jo raskauden alusta lähtien oli ollut selvää, että synnytys tapahtuisi sektiolla. Lonkan luu oli niin haurasta, ettei se olisi kestänyt ehjänä alatiesynnytyksessä.
Eniten Papanthimouta arvelutti synnytyksen jälkeinen aika. Hän tiesi, että reumasairaus usein rauhoittuu raskauden ajaksi, mutta saattaa palata synnytyksen jälkeen entistä äkäisempänä. Sitä hän ei halunnut.
”Päätin, että en imetä, jotta voin aloittaa biologisen lääkkeen mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen. Ei minusta olisi hoitamaan lasta, jos oma kunto romahtaisi.”
Onneksi neuvolassa suhtauduttiin päätökseen ymmärtävästi.
”Lapsi kasvaa hyvin korvikkeellakin.”
**
JOULUKUUSSA 2023 lonkka vihdoin leikattiin. Leikkaus meni hyvin, mutta sen jälkeen alkoivat kovat kivut. Ne yllättivät.
Tuttu ortopedi osasi kertoa, mikä saattoi olla kipujen syynä. Nuorilla, hyväkuntoisilla leikkauspotilailla on yleensä iäkkäitä enemmän lihasmassaa eli ”kramppaavaa materiaalia”.
Tavallisesti lonkkaleikkauksen jälkeen kotiudutaan parissa päivässä, mutta Papanthimou joutui jäämään kipujen takia sairaalaan viideksi päiväksi.
”Kävin läpi sairaalakipulääkkeet aasta ööhön. En olisi millään pärjännyt kotona”, hän kuvailee.
Jälkikäteen ajatellen kokemuksesta on myös ammatillista hyötyä.
”Väitän, että se toi omaan työhön ihan uutta näkökulmaa. Nyt ymmärrän oman kokemuksenkin kautta, kuinka kamalan sekaisin pää voi mennä niistä lääkkeistä.”
**
TÄNÄ VUONNA on luvassa vielä yksi iso etappi: valmistuminen sairaanhoitajaksi. Opintoja Papanthimou on tehnyt töiden ohella. Pandemian keskellä iso osa opetuksesta oli verkossa. Opintoihin liittyviä harjoitteluja hän on tehnyt limittäin palkkatöiden kanssa.
Taloudellisesti lähihoitajasta sairaanhoitajaksi jatkaminen ei välttämättä ole niin järkevää: 3,5 vuotta lisäopintoja tuo vain joitakin satasia suuremman palkan.
Syynä on ennen kaikkea tiedonjano ja halu oppia entistä paremmaksi hoitajaksi, etenkin traumahoitajaksi. Se kiinnostaa niin paljon, että Papanthimou on nykyään mukana myös Suomen Traumahoitajayhdistyksen toiminnassa.
**
IRINI PAPANTHIMOULLE hoitajaksi päätyminen ei siis ole sattumaa, vaan hän on kulkenut sitä kohti määrätietoisesti kymmenen vuotta. Mikä hoitotyössä oikein vetoaa?
”En mä ole varma. Se vain on todella iso osa mun identiteettiä. Alkaa melkein itkettää, kun mietin, kuinka tärkeää se mulle on. Olen niin iloinen, että silloin kymmenen vuotta sitten päätin hakea lähihoitajakoulutukseen, että katsoin sen kortin.”
Pienen hetken päästä hän alkaa eritellä: työ on mielenkiintoisa ja antoisaa, tärkeääkin. Hän kokee olevansa siinä ”ihan hyvä”. Alassa riittää loputtomasti opittavaa, aina voi kehittyä entistä paremmaksi. Työssä tapahtuu paljon, välillä on vaikeaa, mutta yleensä työ on yksinkertaisesti ”hirvittävän kivaa”.
**
IRINI PAPANTHIMOU on ollut pitkään aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Se on hänelle luonteva tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin sekä saada ja antaa vertaistukea.
Facebookin Reuman vertaistukiryhmään hän liittyi jo vuosia sitten. Ryhmässä kysytään mitä erilaisimpia kysymyksiä. Usein vastaajien joukossa on Papanthimou.
”Koitan tuoda kysymyksiin ammattilaisen näkökulmaa. Hoitaja ei ole hoitaja ainoastaan siellä työpaikalla, se kuuluu ammattietiikkaankin.”
Hän vastaa usein etenkin kysymyksiin, jotka koskevat terveydenhuoltojärjestelmän toimintaa. Ja yrittää ystävällisesti korjata, jos ryhmässä jaetaan väärää tietoa.
”Ylipäätään ryhmä on mielenkiintoinen ja siellä on yleensä hyvä henki.”
Toki ajoittain hirvittää, kun sosiaalisen median ryhmiin turvaudutaan myös akuuteissa asioissa.
”Jos on kova huoli omasta terveydestä, niin silloin some ei ole se oikea osoite.”
Tuntematon ihminen internetissä voi vastata mitä vain. Vastaaja ei ole vastuussa siitä, antaako oikeita neuvoja, toisin kuin terveydenhuollon ammattilainen.
**
VAIKKA TYÖ on tärkeä osa omaa identiteettiä, mahtuu elämään muutakin. Tavallisina aikoina paljon liikkumista ja kuntosalia, nyt lonkkaleikkauksen jälkeen maltillisempaa kuntoutumista.
Suurimman osan vapaa-ajasta haukkaa helmikuussa vuoden täyttänyt lapsi. Pieni ja suuri samaan aikaan, juuri kävelemään oppinut.
Perheen kaksi koiraa ottivat tulokkaan hyvin vastaan. Tämän talven keleillä koirien ulkoilutus on jäänyt hoitovapaalla olevan puolison vastuulle, sillä jäiset kadut, leikattu lonkka ja kaksi koiraa ovat liian riskialtis yhdistelmä.
Vapaa-ajalla Papanthimou myös lukee mielellään. Aika usein luettava liittyy työhön, sillä se yksinkertaisesti kiinnostaa eniten.
”Kyllä mä välillä muutakin luen. No, edellinen ei-työkirja kyllä kertoi helikopterilääkärin työstä”, Papanthimou sanoo ja huvittuu vähän itsekin.
Lonkkaleikkauksen jälkeen sairaalassa oli sentään luettavana trilleri.
”En kyllä muista siitä mitään, kun oli niin kovat kivut ja lääkkeet. Ehkä pitää lukea se joskus uudestaan.”
**
IRINI PAPANTHIMOU ei ole koskaan antanut lastenreuman olla esteenä, jos haluaa tehdä jotakin.
Kaikista maailman maastoista hänelle läheisin ovat tunturit. Miksi, sitä hän ei tiedä. Kotiseudulla Kymenlaaksossa tuntureita näki vain kuvissa. Mutta jokin selittämätön niissä vetoaa.
Viime kesänä koko perhe lähti viikon vaellukselle Muotkatunturille. Vauvan kanssa vaeltaminen vaati suunnitelmallisuutta, mutta kaikki sujui hyvin. Papanthimou kantoi omaa rinkkaansa, puoliso omaansa ja lisäksi vauvaa rintarepussa. Pikkuinen kulki tyytyväisenä mukana.
Päivämatkat olivat seitsemästä kymmeneen kilometriä, maaston mukaan. Yöt yövyttiin teltassa.
Leikkausta odottava lonkka ei ollut reissusta moksiskaan. Vasta viimeisellä etapilla se alkoi kipeytyä.
”Mietin, että oliko se joku mielen juttu, ettei lonkassa ollut koko viikon aikana mitään kipuja. Ne tulivat vasta siinä vaiheessa, kun tiesin, että kohta ollaan perillä.”
Teksti: Pia Laine
Kuvat: Eeva Anundi
Juttu on julkaistu Reuma-lehdessä 1/2024.