Autoimmuunisairaus syntyy, kun elimistö tekee tunnistusvirheen
Autoimmuunisairauksissa elimistön puolustusjärjestelmä tekee virheen. Sen pitäisi suojata ihmistä ulkoisilta uhilta, mutta se käy vahingossa elimistön omien kudosten kimppuun.
Elimistön puolustusjärjestelmää ei voi nähdä paljaalla silmällä eikä se sijaitse yhdessä paikassa. Se on monimutkainen vyyhti, joka oikein toimiessaan vaatii monen eri osan yhteistyötä.
Lisää tietoa sen toimintatavoista on kertynyt, kun tutkijat ovat oppineet tarkastelemaan ihmiskehoa entistä tarkemmin, aina solujen ja yksittäisten geenien yksityiskohtiin asti.
Tämän vuoden Nobelin lääketieteen palkinnon saivat ihmisen immuunijärjestelmän tutkijat, joiden pitkäaikainen on työ tarkentanut kuvaa puolustus- eli immuunijärjestelmän toiminnasta.
**
AUTOIMMUUNISAIRAUKSIA ON paljon erilaisia. Tulehdukselliset reumasairaudet kuten nivelreuma kuuluvat niistä yleisimpiin. Myös esimerkiksi tyypin 1 diabetes, MS-tauti ja keliakia ovat autoimmuunisairauksia.
Niihin vaikuttavien mekanismien ymmärtämiseksi pitää kurkistaa hieman puolustusjärjestelmän toimintaan.
Ihmisen immuunipuolustuksen voi jakaa kahteen osaan. Luontainen eli synnynnäinen osa muodostaa nopean toiminnan joukot. Se nujertaa uhat vauhdilla, kerta toisensa jälkeen samalla lailla. Se ei opi eikä muokkaudu, vaan toimintaa määrittelee perimä.
Autoimmuunisairauksien syntyyn vaikuttaa enemmän puolustuksen toinen osa, jota kutsutaan hankinnaiseksi eli oppivaksi immuunipuolustukseksi. Sen päärooleissa ovat valkosoluihin kuuluvat lymfosyytit. Niistä B-solut tuottavat vasta-aineita, T-solut pitävät huolen muusta immuunipuolustuksesta. Tätä kutsutaan soluvälitteiseksi immuniteetiksi.
B- ja T-solut ovat saaneet nimityksensä synnyinpaikkansa mukaan. B-solut syntyvät ja kypsyvät luuytimessä, jonka englanninkielinen nimitys on bone marrow. T-solut taas kehittyvät kateenkorvassa, joka sijaitsee rintaontelossa, lähellä sydäntä. Sen englanninkielinen nimi on thymus.
**
JOTTA B- ja T-solut voivat toimia oikein, niiden pitää oppia tunnistamaan paljon erilaisia ulkoisia uhkia.
”Mikrobipuolustus on immuunijärjestelmän tärkein tehtävä”, sanoo Arno Hänninen. Hän on immunologiaan perehtynyt tutkija, dosentti, erikoislääkäri ja kliininen opettaja Turun yliopistossa.
Yhtä lailla tärkeää on, että valkosolut osaavat olla käymättä elimistön omien osien kimppuun. Tätä kutsutaan immunologiseksi toleranssiksi. Sen vaikutukset näkyvät esimerkiksi elinsiirroissa. Elimistö tunnistaa kyllä oman munuaisensa, mutta alkaa herkästi hylkiä siirtomunuaista.
”Immunologinen toleranssi on hyvin monimuotoinen ja koostuu monesta eri mekanismista. Tärkeintä on se, että elimistö pystyy sietämään omia rakenteitaan, eikä immuunijärjestelmä hyökkää niitä vastaan.”
Nivelreumassa elimistö lakkaa sietämästä eräitä nivelen rakenteita. Immuunijärjestelmä erehtyy luulemaan tiettyjä nivelkalvon tuottamia proteiineja elimistölle vieraiksi ja yrittää päästä niistä eroon.
Kun lymfosyytit kypsyvät, osa niistä osoittautuu liian ärhäköiksi omia kudoksia kohtaan. Suurin osa näistä vääriä tunnistuksia tekevistä soluista tuhotaan jo varhain niiden synnyinseuduilla, B-solut luuytimessä, T-solut kateenkorvassa.
Joskus virheellisesti toimivat valkosolut pääsevät etenemään muualle elimistöön. Siellä niiden tekemät tunnistusvirheet voivat näkyä autoimmuunisairauksien kehittymisenä.
**
KOLMEKYMMENTÄ VUOTTA sitten Satu Schroderus huomasi olevansa suunnattoman väsynyt. Kädet puutuivat paikallaan istuessa, päätä särki, vatsa oli sekaisin ja silmät kuopalla.
Terveyskeskuksessa arveltiin ensin syyksi elämänmuutoksesta johtuvaa stressiä tai masennusta, mutta Schroderus oli varma, ettei niistä ollut kyse. Ei hän ollut masentunut, ainoastaan loputtoman väsynyt.
Monen viivästyksen ja mutkan jälkeen Schroderus päätyi sairaalan sisätautiosastolle. Siellä lääkäri kysyi heti ensi tapaamisella, onko suvussa kilpirauhasen vajaatoimintaa.
Kilpirauhanen on kaulan alaosassa sijaitseva rauhanen, joka tuottaa hormonia nimeltä tyroksiini. Se säätelee ihmisen aineenvaihduntaa. Ilman sitä elimistön toiminta hiipuu. Vajaatoiminnan tavallisin syy on kilpirauhasen autoimmuunitulehdus.
Schroderuksen olo koheni heti, kun hän alkoi syödä lääkkeitä vajaatoimintaan. Niitä hänen pitää syödä lopun elämäänsä.
Reilu vuosi sitten Schroderus ihmetteli uusia outoja oireita. Vasen käsi alkoi kipeytyä, sormet ja koko kroppa turvota aamuisin.
Työterveyden kautta tie vei nopeasti reumapolille. Diagnoosiksi varmistui nivelreuma.
”Silloin mä muistan kuulleeni taas sanan autoimmuunitauti”, Schroderus kertoo.
KUN ELIMISTÖN puolustusjärjestelmä erehtyy, seuraukset riippuvat siitä, missä virhe tapahtuu. Satu Schroderuksen kaksi autoimmuunitautia ovat keskenään hyvin erilaisia. Ensimmäisessä hidastuu kilpirauhasen toiminta, toisessa tulee tulehduksia niveliin.
”Se, miksi autoimmuunijärjestelmä hairahtuu johonkin tiettyyn autoimmuunitautiin, liittyy HLA-rakenteisiin eli kudostyyppirakenteisiin. Meillä kaikilla on kaikissa soluissa näitä HLA-rakenteita”, Arno Hänninen sanoo.
Rakenteet ovat hyvin monimuotoisia ja yksilöllisiä.
”Kudostyyppi määrittelee hyvin paljon meidän hankitun immuunijärjestelmämme kykyä tunnistaa erilaisia ulkoisia uhkia ja omia kudoksia.”
HLA-rakenteet liittyvät lähes kaikkiin autoimmuunitauteihin. Ne voivat joko vähentää tai lisätä tietyn sairauden riskiä.
Reumasairauden mahdollisuutta tutkittaessa voidaan selvittää, onko ihmisellä kudostyyppi HLA-B27. Jos on, lisääntyy etenkin selkärankareuman mahdollisuus. Kuitenkaan läheskään kaikki tämän kudostyypin omaavat ihmiset eivät sairastu.
”Meillä kaikilla on omanlainen valikoima näitä HLA-rakenteita. Niin kukin yksilö pystyy puolustautumaan varsin hyvin ympäristön patogeeneja eli taudinaiheuttajia vastaan. Nämä patogeenivasteet ovat yksilöllisiä ja niihin on saattanut rakentua reaktiivisuutta elimistön omia rakenteita kohtaan.”
Elimistö käy siis omia osiaan vastaan. Diabeteksessä elimistö voi tulkita tietyt haimasaarekkeen solut ulkoiseksi uhaksi, SLE:ssä taas tietyt tumarakenteet.
**
VAIKKA KUDOSTYYPPI olisi sama, kaikki eivät sairastu autoimmuunitautiin. Näin ei käy välttämättä edes identtisten kaksosten kohdalla. Jos toinen sairastuu tyypin 1 diabetekseen, toinen saattaa välttää sen.
”Tämä on mielenkiintoinen aihe ja sitä tutkitaan paljon. Että mikä asia oikein laukaisee autoimmuunisairauden. Todennäköisesti ympäristötekijät vaikuttavat paljon”, Hänninen sanoo.
Autoimmuunisairaudet kulkevat usein suvuittain. Tämä johtuu siitä, että sukulaisten kudostyypit ovat usein keskenään hyvin samankaltaisia.
**
PETRA SÄRMÄKARILLE lyhenne on HLA-B27 tuli tutuksi jo teini-iässä. Silloin hänellä diagnosoitiin lastenreuma ja hän muistaa lyhenteestä puhutun jo silloin.
Sairautta lääkittiin ensin satunnaisilla kortisonipistoksilla ja hydroksiklorokiinilla. Sitä hän söi kymmenisen vuotta. Sen jälkeen hän pärjäsi pitkään lääkkeittä.
”Välillä olin niin oireeton, että koko sairaus oli unholassa”, Särmäkari sanoo.
Vuoden 2022 alkukeväällä alkoi ilkeä plantaarifaskiitti, joka ei ottanut parantuakseen. Jalkapohjat olivat niin kipeät, ettei kävellä kärsinyt. Vähän aiemmin suolisto oli alkanut oireilla.
Kokonaisuuden selvittelyssä kesti kuukausia. Lopulta selvisi, että Särmäkarilla uutena sairautena alkanut haavainen paksusuolentulehdus oli herättänyt myös pitkään uinuneen reuman.
”Vuoden 2023 alussa jouduttiin aloittamaan biologinen lääke. Se oli ihan käänteentekevä, rauhoitti suoliston todella nopeasti.”
Särmäkarille aloitettu lääke oli infliksimabi. Toiveena oli, että se saisi myös reuman rauhalliseksi, metotreksaatin ja sulfasalatsiinin tukemana.
Yhdistelmän teho ei kuitenkaan enää riitä pitämään molempia sairauksia kurissa, vaan edessä on lääkkeen vaihto. Päätöksen siitä teki Särmäkarin suolistosairautta hoitava lääkäri, reumapolia konsultoituaan.
”Nyt ollaan aloittamassa JAK-estäjää, joka otetaan tablettina.”
Petra Särmäkarille on selvää, että nyt hänen kaksi autoimmuunitautiaan kulkevat käsi kädessä.
”Heti kun suolisto menee tosi pahaksi, myös jalkojen jänteet alkavat tulehtumaan. Niihin ei auta mikään ennen kuin saa suoliston taas tasaisemmaksi. Autoimmuunitautien kokonaisvaltaisuus on tullut hyvin tutuksi tässä.”
**
YKSI KOLMESTA tänä vuonna lääketieteen Nobelilla palkituista tutkijoista on japanilainen Shimon Sakaguchi. Hänen työnsä ansiosta T-solujen toimintaa tunnetaan aiempaa paremmin.
Sakaguchi todisti vuonna 1995, että on olemassa r yhmä T-soluja, joilla on erityisen tärkeä rooli autoimmuunisairauksissa. Näitä soluja kutsutaan säätelijä-T-soluiksi.
Ne ovat eräänlaisia immuunipuolustuksen järjestyksenvalvojia. Ne osaavat tunnistaa omien kudosten rakenteita, mutta eivät hyökkää niitä vastaan.
Päinvastoin, ne hillitsevät muita T-soluja, jotka syystä tai toisesta ovat aktivoituneet tunnistamaan tiettyjä omien kudosten osia.
Arno Hänninen oli 1990-luvun lopulla tutkijana Australian Melbournessa instituutissa, jossa tehtiin immunologista tutkimusta.
”Siellä kuten muuallakin oli tutkijoita, jotka pitivät säätelijä-T-soluja silloin vielä melkein humpuukina. Sakaguchin uraauurtava tutkimus kuitenkin identifioi näiden solujen toimintaa ohjaavan säätelijämolekyylin, jota voitiin sen jälkeen käyttää näiden T-solujen tunnistamiseen. Vasta sen jälkeen koko tutkijayhteisö on hyväksynyt, että niitä on olemassa ja että ne ovat hyvin tärkeitä.”
Sakaguchi ja kaksi muuta Nobel-palkittua, Mar y E. Brunkow ja Frederick J. Ramsdell, ovat tutkineet säätelijä-T-solujen merkitystä immunologisessa toleranssissa.
Kun autoimmuunijärjestelmän toimintaa on opittu ymmärtämään paremmin, samalla on valjennut, mitä siinä kannattaisi muuttaa. Tieto on auttanut kehittämään biologisia lääkkeitä, jotka ovat parantaneet huimasti reumasairauksien hoitoa.
YKSI TULEHDUSTA kiihdyttävistä mekanismeista liittyy proteiiniin, jolla hankala nimi: tuumorinekroositekijä alfa, lyhennettynä TNF-alfa. Sillä on tärkeä rooli, kun makrofageiksi kutsutut solut tuhoavat elimistölle haitallisia mikrobeja.
Joskus makrofagit intoutuvat tuottamaan TNF-alfaa liikaa. Seurauksena on turhan ärhäkkä tulehdus.
”Silloin se houkuttelee paikalle valkosoluja turhaankin, ne ikään kuin riehaantuvat siellä epätarkoituksenmukaisesti”, Arno Hänninen kertoo.
TNF-alfan estäjiksi kutsuttu biologisten lääkkeiden r yhmä kohdistuu juuri tähän prosessiin. Ne hillitsevät tulehdusta estämällä TNF-alfan toimintaa. Tähän r yhmään kuuluvat muun muassa etanersepti ja infliksimabi, jotka olivat ensimmäisiä nivelreuman hoitoon tarkoitettuja biologisia lääkkeitä. Niitä käytetään myös tulehduksellisten suolistosairauksien hoidossa.
Sittemmin markkinoille on tullut biologisia reumalääkkeitä, joiden vaikutus kohdistuu toisin. Osa estää solujen välistä viestinvälitystä, osa taas vaikuttaa solujen sisällä. Näistä jälkimmäisiin kuuluvat JAK-estäjät.
**
MAIJA HONKANEN sairastui lastenreumaan 3-vuotiaana. Kun leikeissä kipeytynyttä jalkaa käytiin näyttämässä lääkärissä, diagnoosi selvisi nopeasti.
Sairaus oireili lähinnä polvissa, joita hoidettiin välillä nukutuksessa: poistettiin nestettä ja laitettiin kortisonia. Reuma rajoitti elämää vain vähän ja pysyi pitkään rauhallisena.
Viitisen vuotta sitten Honkasella todettiin tulehduksellinen suolistosairaus IBD. Sen ensimmäisiä merkkejä oli veri ulosteen seassa. Vessassa piti käydä tavallista tiheämpään.
Honkasen lastenreumaa oli lääkitty pitkään biologisiin lääkkeisiin kuuluvalla sertolitsumabilla sekä metotreksaatilla. IBD:n myötä mukaan tuli suun kautta otettava kortisoni.
”Sillä se lähti rauhoittumaan”, Honkanen kertoo.
Honkanen oli ollut sinut lastenreumansa kanssa, mutta toinen elämää rajoittava autoimmuunisairaus tuntui musertavalta. Opiskelijan budjetti ei aina riittänyt lääkkeisiin ja siksi niihin tuli taukoa. Hoitoväsymyskin vaivasi, ja oireet pahenivat.
Tilanne alkoi helpottua, kun Honkasen suolistosairautta hoitanut lääkäri päätti vaihtaa hänen lääkityksensä infliksimabiksi.
Sekä aiempi biologinen lääke että nykyinen infliksimabi ovat molemmat TNF-alfan estäjiä, mutta jälkimmäinen niistä tehoaa Honkasen tapauksessa paremmin. Vaihto oli Honkaselle mieluinen myös siksi, että infliksimabin hän saa sairaalassa infuusiona, aiempi lääke piti pistää itse.
**
UUSIA TAPOJA hoitaa autoimmuunitauteja kehitetään jatkuvasti. Ne ovat niin monimutkaisia, että niiden mekanismien ymmärtäminen käy maallikolle jo vaikeaksi.
Yksi uusista ideoista perustuu siihen, että potilaan verestä eristettyjä säätelijä-T-soluja monistetaan laboratoriossa ja annetaan sitten takaisin potilaalle. Parhaillaan tutkitaan tämän menetelmän tehoa nivelreumaan ja SLE:hen. Muita lupaavia lähestymistapoja ovat niin sanotut bi-spesifiset vasta-aineet sekä kimeerisiin T-soluihin perustuva terapia.
”Uudet teknologiat todennäköisesti vievät reumatautienkin hoitoa eteenpäin. Tulevaisuus näyttää suhteellisen valoisalta, vaikka osaa hoidoista pitää vielä odotella”, Arno Hänninen kertoo.
Autoimmuunisairauksien hoito on jo ottanut jättimäisiä harppauksia, kun elimistön puolustusjärjestelmään vaikuttavia mekanismeja on opittu tuntemaan. Ero kolmenkymmenen vuoden takaiseen on hurja.
”Hoito on tätä nykyä erittäin laadukasta ja vaihtoehtoja on paljon”, Hänninen sanoo.
**
Teksti: Pia Laine
Kuvitus: Tuomas Ikonen
Juttu on ilmestynyt Reuma-lehdessä 4/2025