Patricia G. Bertényi: Suomalaisuuden ytimessä

Suomessa on tapana informoida puoliyhdeksän uutisia myöten, jos Suomi on mainittu maailmalla. Lontoossa loistanut oopperalaulaja Tiivi Taavi Pihtiputaalta on ”Suomen Maria Callas”. Maailmalla menestynyt kirjailija? ”Suomen Jo Nesbø”, vaikka asuukin pysyvästi Islannissa.

Käytäntö ei päde toisinpäin Suomessa asuviin ulkomaalaisiin. Vieraita on aina syytä hiukan vieroksua, jos ei muuten, niin ihmettelemällä suureen ääneen, kuka kirjoittaa puolestasi kolumnisi ”kun se on aika hyvää suomea”. Miten vakuuttaa kasuille (kantasuomalaiset) olevansa riittävän kotoutunut, ansainneensa uuden kotimaansa?

Minullekin vuosi alkaa ja loppuu totaalipimeydessä. Jossain siinä välissä aurinko ei laske viiteen kuukauteen. Kotini eteisessä on oma kaappi pipoille, kaulaliinoille ja hanskoille, sillä niitä ei kannata viedä vintille ennen juhannusta. Osaan töpsöttää hiekoittamattomilla jääkentillä kaatumatta. Jos silti vedän lipat, tiedän, että minun kuuluu nousta heti ylös. Ensin vilkuillen vaivihkaa ympärille, ettei kukaan vain nähnyt. Vasta sitten tarkistan, tuliko avomurtuma.

Tiedän, että on suotavaa istua alasti vähintään kerran viikossa vesihöyryllä täytetyssä kopperossa. Jos iho on viittä vaille palovammoilla, lämpötila on sopiva. Usein ainoa pakotie kopperosta vie jäähän lohkottuun reikään. Jos sydän pysähtyy hetkeksi jäälohkareiden keskellä kelluessa, se on hyvä, kasvattaa luonnetta. Kesällä rääkkäykseen tulee lisätä itsensä läimiminen puun oksilla. Ja aina pitää muistaa, että tämä on terveellistä touhua.

Täällä puhutaan vähän ja vain jos on asiaa. Ja miksi edes ponnistella, kun äännähdystä noh eri sanoihin yhdistelemällä voi ilmaista 67 eri tunnetilaa (noh äläpä, noh joo-oo, no eipä, no ei, no niii-iih, jne.). Lisäämällä joukkoon satunnaisesti ”Täh?”, ”Oho?”, ”Perkele!”, ”Kahvii!” kattaa 99 prosenttia muusta arkipäivän kommunikoinnista.

Naapureita aletaan tervehtimään viidennen asumisvuoden jälkeen, mutta hiljaa ja ohi kiirehtien, ettei se vain herran tähden ehdi vastata. Minun ei tule missään nimessä kysyä toiselta ”mitä kuuluu”, koska se on outoa. Suorastaan kiusallista tilanteesta tulee, kun se toinen vastaa, vaikka kumpikaan ei ole kännissä eikä ole ollut suoraa katsekontaktia.

Rakkaus, ystävyys ja välittäminen ilmaistaan vienosti ja mahdollisimman epäsuoraan, ei todellakaan halaamalla. Paitsi kännissä, silloin suomalaisen miehen kaikenkattava rakkaus universumiin (sekä Penaan, kahteen puuhun, Lissuun ja suihkulähteen alastomaan patsaaseen) ilmaistaan karjumalla umpijurrissa ”henkilön nimi + perkele!” ja syleilemällä kaikkia viiden metrin säteellä huojuvia kanssajuhlijoita. Samaa luokkaa oleva tunneaalto voidaan purkaa illalla sohvalla istuessa mutisemalla suupielestä ”oot hyvä äijä/muija”.

Silti. Hiukan ujosti ja vaivihkaa Suomi otti omakseen ja siitä tuli kotimaa. Kesäyöllä on oma tuoksunsa, koivun kaarna kihartuu, kun on kuuma. Pakkanen todellakin paukkuu ja lumihanki (sekä naapurin eukko) narisee. Kevät räjähtää päivässä käyntiin, talvikin yllättää aina. Missään ei ole taivas niin sininen kuin Suomessa juhannuksena, hautausmaa niin lohdullinen kuin jouluaaton iltana kynttilöiden loisteessa.

En minä valloittanut tätä maata. Se valitsi minut. Tänne minulla on ikävä maailmalta.

Patricia G. Bertényi
Kirjailija, valokuvaaja, tehohoitaja, SLE-susi.

Teksti on julkaistu Reuma-lehdessä 2/2025.