Mitä jos uudistus ei olekaan katastrofi?

Vuodenvaihteessa odottaa muutos, joka arveluttaa monia. Toistakymmentä vuotta tekeillä ollut sote-uudistus tulee vihdoin voimaan.

Prosessin seuraaminen on ollut kuin elokuvissa istuisi. Todella pitkässä elokuvassa, jossa tyylilaji vaihtuu. Välillä katsellaan komediaa, välillä puisevaa asiaohjelmaa, välillä vieraskielistä näytelmää ilman tekstitystä. Jotain siellä tapahtuu, mutta mitä? 

Nyt ollaan juonen jännittävimmässä kohdassa. Uskaltaisiko tapahtumia kurkkia varovaisesti sormien välistä vai pitäisikö piiloutua kokonaan tyynyn taakse? Entä jos tämä onkin kauhuleffa?

Mutta entä jos ei olekaan? Kukaan ei varmasti odota muutoksen sujuvan kitkatta, mutta ehkä tästäkin selvitään.

Usein sitä haikailee entiseen aikaan, jolloin kaikki oli paremmin. Silloin mielessä on yleensä yksittäinen asia, jota kaipaa. Lääkäriin pääsi heti, hoito oli parempaa ja kuntoutuskin kunnollista, viikkoja kestävää.
Mutta kuinka moni todella ottaisi aikakoneen vaikkapa 1980-luvulle, jos sellainen olisi tarjolla? Jos pitäisi ottaa koko paketti? Yhtenäiskulttuuri, naisten asema, silloinen lääketieteellinen tieto? Se oli aikaa ennen reuman yhdistelmähoitoa, biologisista lääkkeistä tai biosimilaareista puhumattakaan.

Potilasjärjestelmät eivät menneet päivityksissä juntturaan, sillä ne olivat pahvikansioissa kaapissa. Eivät niiden sisältämät tiedot myöskään siirtyneet toiseen hoitopaikkaan, ellei joku niitä sinne vienyt. 

Mielikuva lääkäriin pääsyn helppoudestakin on saattanut saada matkan varrella kultareunuksen. Lääkäriliiton tilaston mukaan vuonna 1980 Suomessa oli 9 517 lääkäriä, vuonna 2018 heitä, työikäisiä ja eläkeläisiä, asui täällä 27 264. Lääkärien määrä on suunnilleen kolminkertaistunut, väestön ei. 

Ihmiskunta on aina ollut taitava ratkaisemaan ongelmia, myös niitä itse luomiaan. Kaaoksen jälkeen paikalle tulevat rakentajat.

Asiat eivät palaa entiselleen. Yleensä ne kehittyvät. Mitä jos lopputulos onkin valmistuessaan ihan ookoo?

Teksti on ilmestynyt Reuma-lehdessä 4/2022.