Hanna Kairimo: Elämää reuman kanssa
Reuma opettaa armollisuutta itseään kohtaan, kirjoittaa Reumaliiton somelähettiläs Hanna Kairimo blogissaan.
”En voi elää reumasi kanssa.” Se lause hajotti itsetuntoni ja pakotti miettimään kuka olen, kuka haluan olla ja miten jatkan elämääni hajonneena, sairaana ja yksin. Paitsi että en kokenut olevani sairas. En ollut koskaan aiemmin kokenut olevani sairauteni takia epäkelpo tai jotenkin viallinen. Lause pakotti minut rakentamaan itseni uudelleen ja kasvamaan vahvemmaksi.
Olin saanut nivelreumadiagnoosin vuonna 2009, pian esikoiseni syntymän jälkeen. Olin 30-vuotias, iässä jossa pitäisi olla hyvässä kunnossa, nauttia vauva-arjesta ja elää elämänsä parasta aikaa. Toisin kävi. Sain diagnoosin, joka tulisi olemaan läsnä aina. Ymmärsin, etten pysyisi kunnossa ilman lääkitystä. Kivut ja nivelten toimintakyky tulisivat jossain määrin määrittämään elämääni. Vaikka sairaus tulisi olemaan osa elämääni, päätin jo silloin, ettei se määritä minua. En suostuisi olemaan ”reumaatikko”.
Reuma on opettanut minulle armollisuutta itseäni kohtaan. Se on kuitenkin vaatinut paljon töitä.
Kesti vuosia, ennen kuin ymmärsin luopua sovulla asioista, joita olisin halunnut tehdä. En koe joutuneeni luopumaan, vaan ennemmin puhun sopeuttamisesta.
Olin sopeuttanut elämäni yhteen nivelreuman kanssa. En harrastanut asioita, jotka eivät sovi nivelilleni, en tehnyt työtä, jossa niveleni joutuvat liian kovalle rasitukselle – enkä pelännyt pyytää apua. Olin sinut sairauteni kanssa, ja olin hyväksynyt sen osaksi minua.
”En voi elää reumasi kanssa.” Ja minäkö sitten voin? Kuka kysyisi minulta haluanko minä tätä? Minulla ei ole vaihtoehtoja. Jos olisi, valitsisin ehkä terveen paperit. Se lause palautti minut alkuun ja jouduin aloittamaan alusta itseni hyväksymisen. Olin taas nollapisteessä.
Reumataipaleeni on kestänyt nyt 12 vuotta. On ollut ylämäkiä ja on ollut alamäkiä. Onneksi on ollut myös sitä ihan tasaista sopuista eloakin. Olen saanut voimaa ajatuksesta, että minä itse olen oman elämäni supernainen. Vain minä tiedän, millaista polkua taivallan. Vain minä tiedän, millaisia esteitä matkani varrella on ollut, ja tiedän myös, miten olen ne ylittänyt. Välillä selviytyminen on vaatinut taistelua omien ajatustensa kanssa. Ennen kaikkea se on vaatinut sen hyväksymistä, että minä olen tällainen, ja tällaisena juuri hyvä ja oikea ainakin itselleni.
En pysty aina tekemään asioita, joita haluaisin, mutta teen jotain muuta. Etsin iloni ja onneni asioista, joihin kykenen. Nautin jokaisesta kivuttomasta askeleesta ja itse avatuista kierrekansista. En murehdi sitä, mitä minulla olisi voinut olla. Enkä sitä, mitä olisin voinut tehdä, jos reumaa ei olisi. Uskon, että positiivinen asenteeni on auttanut minua sairauden hyväksymisessa. Jos eteeni tulee asia, jota en pysty muuttamaan, hyväksyn sen. Helppoa se ei aina ole, mutta joskus hyväksyminen on ainoa vaihtoehto.
Kun menin rikki ja aloin uudelleen koota itsetuntoani, jouduin tarkastelemaan myös suhdettani reumaan. Vihasin sitä, mutta huomasin saavani siltä myös rohkeutta. Väitän, että reuma elämänkumppanina on juuri hyvä. Se haastaa, kiittää, vahvistaa ja opettaa minulle kuka minä olen. Se on opettanut minulle elämästä ja itsestäni asioita, joita terveenä en olisi koskaan oppinut.
Koen olevani tässä rikkaampi kuin terve ihminen. Uskallan ja osaan koetella rajojani, mutta uskallan myös perääntyä jos huomaan jonkin asian olevan minulle mahdoton. Tunnistan oman haavoittuvuuteni, mutta tunnistan myös oman voimani. Reuma on tuonut minulle asioita, joista olen lopulta jopa kiitollinen. En häpeä sairauttani, koska siinä ei ole mitään hävettävää. Ja miksi olisi, olen sen avulla löytänyt itsestäni oman elämäni supernaisen.
