Avustajan päästäminen omaan kotiin ei ole helppoa pärjääjäksi kasvatetulle

Kun itse pääsin sairauteni vuoksi henkilökohtaisen avun piiriin, tuntui vaikealta päästää avustaja pyykkikorilleni, jääkaapilleni ja lapseni elämään. Yksityisyyden menetyksen lisäksi oli vaikeaa irrottautua vanhakantaisista ajatuksista, että hyvän äidin tulisi hoitaa itse kotinsa ja lapsensa. Jos työkyky olikin menetetty, oli kodinhoito mielessäni minimisuoritus, josta ei tingitä.

Suomalainen kasvatus korostaa perinteisesti pärjäämistä ja itsenäisyyttä. Lapsesta saakka opimme, ettei tulisi olla vaivaksi muille, tai seisoskella tumput suorina. Kun ennen itsenäisen ihmisen toimintakyky hiipuu, saattaa avun pyytäminen tuntua yllättävän vaikealta. Sitä tulee ehkä pitkittäneeksi, ja samalla uupuu sinnittelyyn. Vielä avun piiriin päästessäkin kynnys sen konkreettiseen vastaanottamiseen saattaa olla korkea. Vieras ihminenkö tulisi kotiini avustamaan? 

Avun vastaanottaminen otti siis egon päälle. En halunnut tarvita apua, enkä kaivannut vieraita ihmisiä henkilökohtaiselle reviirilleni. Minusta tuntui nololta levätä, kun joku toinen tekee hommiani. Tahdittomalta tuntui myös antaa itseäni selvästi vanhemman ihmisen puurtaa, jos itse vain istuskelin. Ja silti, juuri lepoa minä tarvitsin. Ja avustaja tarvitsi todennäköisesti työtä. On vain ollut hyvin vaikeaa sallia lepo itselleen ja hyväksyä sairaus osaksi elämää.

Vuosien varrella olen jännittänyt kymmeniä kertoja, millainen ihminen ovelleni sovittuna aikana saapuu. Avustajien kirjo on ollut mittava. Imurini varteen on tarttunut vuoroin nuoria ja vanhoja avustajia, miehiä ja naisia. Jotkut ovat toimineet hiljaa ja lähes huomaamatta, toiset täyttäneet kotini äänellä ja näkemyksillään. Joidenkin kanssa olemme tulleet juttuun heti, toisiin on totuteltu ajan kanssa. Muutaman kanssa yhteistyö on katkaistu ja joku jäi sydänystäväksi.

Koti on herkkä alue ja avustustyötä on tehtävä reilusti omalla persoonalla. Avustajilla on minun kokemukseni mukaan harvoin taustallaan koulutusta tai asianmukaista perehdytystä työhön. Työ siis opettaa tekijäänsä ja yhteisiä toimintatapoja yritetään hioa samalla kun tunnustellaan henkilökemioiden yhteensopivuutta.

Kivun keskellä voi olla vaikea löytää itsestään esimiestaitoja avustajan opastamiseen, tai onnistua osoittamaan kiitollisuuttaan. Kiitollinen kuitenkin olen. Kiitollinen vammaispalveluiden myöntämistä avustustunneista ja jokaisen luonani käyneen avustajan henkilökohtaisesta panoksesta. Olen saanut tutustua avun myötä erilaisten ihmisten kirjoon kotoani poistumatta; kuullut polveilevia elämäntarinoita arkiaskareiden ohessa, saanut käytännön vinkkejä ja omaksunut erilaisia toimintatapoja. 

Olen myös surullinen siitä, miten aliarvostettu henkilökohtaisen avustajan ammatti on. He hoitavat heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä vaihtelevissa olosuhteissa minimipalkalla ja monesti vailla työyhteisön tukea. Soisin tarkasteltavan heidän työehtojaan uudelleen, sillä harva voi sitoutua työhön pitkäaikaisesti tällaisenaan ja vaihtuvuus on suurta.

Isojen tunnettujen firmojen toimintatavoille esitän kritiikkiä. Olen ollut niistä kahden asiakas ja monta kertaa odottanut avustajaa turhaan, kun ketään ei ole ilmestynyt työvuoroon. Kerran ventovieras ihminen pelmahti kotiini avustamaan päivänä ja aikana, jota ei oltu ennalta lainkaan sovittu. Informaatio ei kulje palvelukoordinaattorien, avustajien ja asiakkaiden välillä. Uskoisin teknologian tarjoavan viestinnän parantamiseen mahdollisuuksia, jos se katsottaisiin tärkeäksi. 

Koska perehdytys ja valvonta on lähestulkoon olematonta, esimerkiksi vaitiolovelvollisuutta rikotaan avustajien toimesta räikeästi ja ammattimainen käytös joskus unohtuu. Toisaalta myös avustaja voi joutua työssään epäasiallisen käytöksen kohteeksi. Toivoisinkin, että tulevaisuudessa nostettaisiin enemmän esille avustajien ja avustettavien asiaa ja sovittaisiin alalle selkeät yhteiset pelisäännöt. Uskoisin sen lisäävän luottamusta ja turvallisuudentunnetta sekä asiakkaille että työntekijöille.

Juuri nyt tilanteeni on hyvä, sillä viikoittaiselle vuorolleni on löytynyt jälleen vakitekijä. Tutustuminen on käynnissä ja avustaja on tarttunut hommiin hienolla asenteella. Henkilökohtaisen avustajan työpanos mahdollistaa sen, että voin käyttää rajallisen energiani arkiaskareiden ohella äitiyteen ja kuntoutumiseen. 

Tiedän, että moni taistelee tälläkin hetkellä kynsin ja hampain saadakseen apua kotiin itselleen tai läheiselleen. Mahdollisuudet avun saantiin vaihtelevat paljon asuinpaikan, diagnoosin ja elämäntilanteen mukaan, ja liian moni jää henkilökohtaisen avun ulkopuolelle. Aina kannattaa kuitenkin kartoittaa kaikki mahdollisuudet arjen sujuvuuden lisäämiseksi. Ei siis pelätä pyytää, tarjota tai vastaanottaa apua! 

Milla Korkeakoski

Milla Korkeakoski toimii Reumaliiton somelähettiläänä.