Reumasairaus kulkee usein suvussa. Miksi?

Kun Aila Halsinahon polvet 5-vuotiaana tulehtuivat, syy löytyi pian: lastenreuma. Halsinahon isä Hannu Järvinen osasi kertoa lääkärille, että suvussa on reumasairauksia.

Halsinaho pääsi nopeasti hoitoon reumapolille. Oireita kesti muutaman vuoden, etenkin polvissa ja leukanivelissä. Lastenreuma rauhoittui jo ensimmäisillä luokilla. Lääkkeitä ei tarvittu, eikä Aila Halsinaho juuri ajatellut reumaa moneen vuoteen.

Halsinaho oli 22-vuotias, kun polviongelmat alkoivat uudestaan. Hän etsi netistä tietoa hakusanoilla reuma ja polvet, mutta kuvaukset eivät täsmänneet omaan tilanteeseen. Aikuisena nivelreuma alkaa yleensä pienistä nivelistä ja sairaita niveliä on useampia. Hänellä kipua oli vain polvessa.

Pikkusisko Laura Halsinaho älysi ensin yhteyden.

”Laura sanoi, että sehän on sama sairaus kuin lapsena, eihän sulla silloinkaan ollut kuin yksi tai kaksi sairasta niveltä.”

Sisko sairastaa lastenreumaa itsekin. Hänellä se diagnosoitiin jo 2-vuotiaana.

**

Vaikka reumasairauksien perimmäistä syytä ei tiedetä, se tiedetään, että ne usein kulkevat suvuittain. Kun lääkäri selvittää reumasairauden mahdollisuutta, siksi häntä kiinnostavat suvun sairaudet.

Aila Halsinahon suvussa reumasairauksia on useassa sukupolvessa, mutta jokaisessa eri sairautta. Halsinaholla ja hänen sisarellaan on molemmilla lastenreuma. Heidän isällään todettiin jo lapsena nivelpsoriasis ja isän isoäidillä oli nivelreuma. Neljästä sukupolvesta kolmessa on jokin reumasairaus, jokaisessa eri. 

Jokin suvussa altistaa reumalle, mutta mikä?

**

Genetiikan historian yksi alkulähteistä on luostarin puutarha Brnossa, nykyisen Tšekin alueella. Siellä alkoi 1850-luvulla tehdä kokeitaan munkki, joka oli kerännyt läheisiltä maatiloilta kymmeniä eri hernelajikkeita. 

Kun risteytti pitkävartisen ja lyhytvartisen lajikkeen, seuraavassa sukupolvessa kaikki olivat pitkävartisia. Mutta sitä seuraavassa sukupolvessa pitkävartisten rinnalle putkahti taas lyhytvartisia. 

Munkin nimi on biologian tunneilta tuttu: Gregor Johann Mendel. Tarkkana ja kärsivällisenä puutarhurina hän pääsi ensimmäisenä perille periytymisen mekanismeista.

Mendel tutki kokeissaan yksittäisiä ominaisuuksia. Miten periytyy varren pituus, miten kukan väri, entä herneiden. Hän päätteli aivan oikein, että osa ominaisuuksista on vallitsevia, osa peittyviä. 

Nykyään tiedetään, että Mendelin löytämät erot johtuvat geenivarianteista eli eri eroista geenin tietyssä kohdassa. 

**

Ihmisen solujen sisällä on DNA-juoste, jossa geenit sijaitsevat. Geenejä on noin 23 000. Kustakin geenistä on kaksi kopiota, toinen on peräisin äidiltä, toinen isältä.  

Koko ihmisen perimä rakentuu neljästä emäksestä, joita kuvataan kirjaimilla A,T,G ja C. Niiden järjestys ohjaa sitä, miten elimistön valkuaisaineet eli proteiinit rakentuvat. Jos ohjeessa on virhe, solutasolla tapahtuu jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Se voi näkyä sairautena.

Jos sairaus on vallitsevasti periytyvä, sairaus voi siirtyä seuraavalle sukupolvelle, vaikka sitä aiheuttavan geenivariantin perisi vain toiselta vanhemmalta. Lapsen todennäköisyys sairastua vallitsevasti periytyvään sairauteen on siis 50 prosenttia. 

Peittyvästi periytyvä sairaus vaatii puolestaan, että geenivirheen perii molemmilta vanhemmalta. Vanhemmat ovat itse yleensä terveitä, sillä heidän perimässään virheellisen geenin parina on virheetön geeni. Lapsen todennäköisyys sairastua peittyvästi periytyvään sairauteen on 25 prosenttia. 

**

Näitä yhden geenin kautta periytyviä sairauksia kutsutaan monogeenisiksi sairauksiksi. 

Niiden mekanismi on yksinkertainen: yhdessä geenissä oleva variantti aiheuttaa taudin, eli sairastumisen määrittää yksi kytkin, joka on joko päällä tai pois päältä. Monogeeniset sairaudet ovat kuitenkin suhteellisen harvinaisia. 

Suurimmassa osassa sairauksia kuva on paljon monimutkaisempi. Niissä sairastumiseen vaikuttavat yhtä aikaa useat geenivariantit sekä ympäristötekijät. 

Monitekijäisissä sairauksia on ikään kuin pitkä rivi erilaisia kytkimiä, kuin sähkökaapissa ikään. Sairaus syntyy, kun tarpeeksi monta kytkintä on päällä yhtä aikaa. 

Kyse ei ole ainoastaan siitä, löytyykö ihmisen perimästä jokin sairaudelle altistava geenivariantti. Variantti voi olla harmiton, kunnes jokin ulkoinen tekijä antaa sille tarvittavan sysäyksen ja kytkin menee päälle. 

Reumasairauksien kohdalla tunnetaan yksi ulkoinen tekijä, jonka lisää sairastumisen riskiä paljon. Se on tupakointi.

Miltei kaikki reumasairaudet kuuluvat nykytiedon mukaan tähän monitekijäisten sairauksien ryhmään. Siksi reumasta ei puhuta perinnöllisenä sairautena, vaan sanotaan, että alttius sairaudelle saattaa periytyä. 

**

”Tutkijan kannalta monogeenisiä tauteja on helpompi tutkia, sillä ne kulkevat loogisesti suvuissa ja taudin kulku sukupolvelta toiselle on helppo havaita sukupuita tarkastelemalla. Yksi iso sukukin voi riittää siihen, että taudin periytyminen saadaan kartoitettua”, Anu Loukola kertoo. Loukola on molekyyligenetiikan dosentti ja työskentelee Helsingin Biopankissa. 

Monitekijäiset sairaudet ovat tutkijalle paljon haastavampia. Niitä on mahdollista tutkia vain isoilla ihmisjoukoilla. 

”Yhden geenivariantin tuoma lisäriski voi olla alle prosentin luokkaa. Sairastumiseen tarvitaan monta eri riskivarianttia. Lisäksi myös ympäristötekijät vaikuttavat.”

Nykykeinoilla pystytään tutkimaan sairauksien syntyä paljon tarkemmin kuin koskaan aiemmin. Nyt voidaan jo selvittää, millaisia variantteja sairastuneiden henkilöiden geeneistä löytyy.

**

Tässä apuun tulevat biopankit, joihin vapaaehtoiset ovat luovuttaneet näytteitään ja tietojaan tutkijoiden käyttöön. Se mahdollistaa suurten joukkojen tutkimisen kerralla. Aikaisemmin tutkijoiden piti etsiä ja rekrytoida tutkittavat itse, nyt sen vaiheen voi ohittaa.

Erityisen arvokasta materiaalia tutkijoille tarjoavat sairaalabiopankit, sillä ne sisältävät geenidatan lisäksi tietoa ihmisen sairauksista. 

Tutkimusryhmää voi kiinnostaa esimerkiksi se, miten nivelpsoriasista sairastavien biomarkkerit eroavat terveistä verrokeista ja voisiko niitä käyttää diagnostiikan tukena. Jos idea läpäisee tarkan tutkimuseettisen lupaseulan, tutkimusryhmä saa datan käyttöönsä ja voi alkaa töihin. 

”Nykyään tehdään jo paljon koko perimän laajuista tutkimusta, joissa ei testata ennakkohypoteeseja vaan etsitään, mitkä variantit nousevat tilastollisesti esiin”, Loukola sanoo.

Jos tutkimuksessa huomataan, että nivelpsoriasista sairastavilla on muuta väestöä enemmän tiettyjä geenivariantteja, voidaan ajatella, että kyseiset variantit voivat liittyä nivelpsoriasiksen syntyyn. Suoraa syy-seuraussuhdetta on kuitenkin yleensä vaikea osoittaa. 

**

DNA antaa siis elimistölle ohjeet, mitä proteiinia milloinkin pitää tuottaa. Joskus muutos DNA:ssa tarkoittaa, ettei proteiinia tuoteta ollenkaan. Aika harvoin variantti kuitenkin muuttaa proteiinia näin dramaattisella tavalla. 

”Usein kyse on hienovaraisemmasta muutoksesta. Jos tietyssä kohtaa DNA-sekvenssiä A on vaihtunut C:ksi, se voi vaikuttaa esimerkiksi siihen, missä hetkessä tai kuinka paljon proteiinia tuotetaan, tai millaisia ominaisuuksia tuotetulla proteiinilla on”, Loukola sanoo.

**

Myös reumasairauksia tutkitaan aiempaa enemmän biopankkitiedon pohjalta. 

Eularissa eli eurooppalaisessa reumatologian konferenssissa esitellään alan tuoreinta tutkimusta. Ensimmäisen kerran sana biopankki löytyy sen esityksistä vuonna 2006. Silloin tutkittavia on haettu pohjoisruotsalaisesta biopankista. Määrä oli vielä vaatimaton, alle sata nivelreumaa sairastavaa ja verrokkiryhmänä alle neljäsataa tervettä.

Vuonna 2022 biopankkien tiedot olivat 23 tutkimuksen pohjana, vuonna 2023 jo 38:n.

Tuoreissa tutkimuksissa on käytössä valtava määrä dataa. Geneettisen alttiuden ja terveiden elintapojen vaikutusta nivelrikon syntyyn tutkittiin huimalla yli 317 000 hengen aineistolla, jonka tutkijat saivat käyttöönsä brittiläisestä biopankista. 

Suomalaisten biopankkitietojen pohjalta on tutkittu esimerkiksi sitä, lisääkö tietty geenivariantti nivelreumaa sairastavan henkilön todennäköisyyttä sairastua lisäksi interstitiaaliseen keuhkosairauteen. Kyllä lisää, kertoo rekistereiden pohjalta tehty analyysi. 

Käynnissä on lisäksi tutkimuksia, jotka keskittyvät muun muassa reumasairauksien liitännäissairauksien genetiikkaan sekä yleisimpien reumasairauksien pitkittyneen tulehdustilan ymmärtämiseen ja ennustamiseen. Lopullisia tuloksia niistä julkaistaan lähivuosina.

**

Geenivarianttien tutkiminen perimän laajuisesti ei ole ihan jokaisen tutkimuslaitoksen heiniä.

”Se vaatii aika spesifiä osaamista ja paljon laskentatehoa”, Loukola kertoo.

Tavallisella tietokoneella ei sitä pysty tekemään. Tarvitaan valtavan paljon enemmän laskentatehoa sekä ehdottoman tietoturvallinen ympäristö. 

”Kaikki tieteelliset analyysit tehdään koodattuna, ilman tutkittavien suoria tunnisteita, kuten nimeä tai henkilötunnusta, sillä geenidata on sensitiivistä dataa. Vaikka me ihmiset olemmekin DNA-tasolla 99,9-prosenttiseti identtisiä, tekee tuo 0,1 prosentin eroavuus meistä kustakin DNA-tasolla ainutlaatuisen.”

**

Anu Loukola muistuttaa, että tässä vaiheessa biopankkidatan pohjalta tehdään lähinnä perustutkimusta. Eli selvitetään sairauksien taustalla olevia geenejä ja eri geenivarianttien vaikutuksia geenin koodaamaan proteiiniin. Kun ne tiedetään, voidaan toivottavasti siirtyä seuraavaan vaiheeseen: kehittämään täsmähoitoa.

Reumasairauksien hoidosta tiedetään, että sama lääke vaikuttaa eri ihmisiin eri tavoin. Joillekin tuntuu sopivan lääke kuin lääke, joidenkin pitää kokeilla montaa eri lääkettä, ennen kuin omaan sairauteen tepsivä hoito löytyy. Todennäköinen syy näihin eroihin piilee jossakin ihmisen geenien sisällä, mutta ei vielä tiedetä, missä kaikkialla.

Jonakin päivänä geenitesti voi kertoa etukäteen, mikä lääke kenellekin sopii. Vielä siellä ei olla. 

**

Laura Halsinaho sairastui niin pienenä, ettei muista aikaa ennen sitä. Lastenreuma, hoidot ja lääkärikäynnit tuntuivat tavalliselta arjelta. 

”Kun tiesi, että siskollakin on tämä, se teki sairaudesta itselle jotenkin normaalimpaa.”

Hänellä lastenreuma oireili suurimman osan lapsuutta, mutta hiljeni jossakin 15 vuoden paikkeilla. Haastattelua edeltävällä viikolla polvi turposi jälleen, ensimmäistä kertaa vuosiin.

”Polvi tuntuu vähän samalta kuin silloin aikoinaan, kiristää samalla tavalla.”

Kun oireet alkoivat, Laura Halsinaho viestitteli ensimmäisenä isälleen ja siskolleen ja kysyi, näyttikö polvi heistä turvonneelta. Kyllä näytti, he arvioivat, ja käskivät lääkäriin. 

Lastenreuman mahdollinen paluu ärsytti ensin, mutta ajatukseen tottui pian.

”Onhan se jo kerran saatu kuntoon. Jos nyt tulee jotain, niin hoidetaan ja katsotaan, miten menee.”

**

Isosisko Aila on nyt 29-vuotias, Laura 25-vuotias. Lapsena kumpikaan ei sen kummemmin pohtinut reumaa, mutta aikuisiällä kyllä. Kumpikin on tahollaan joskus etsinyt netistä tietoa sairauden syistä ja kulusta. Siskon kanssa on voinut pohtia, millaista oli sairastaa lapsena. Myös käytännön neuvoja on löytynyt läheltä.

”Iskällä on ollut nivelpsoriasiksen takia polvioireita, häneltä olen kysellyt neuvoja polviongelmiin”, Aila Halsinaho sanoo. 

Kun Aila Halsinahon reuma aktivoitui aikuisiällä, perheen tuki oli tärkeä.

”Oli ensin vähän hämmentynyt ja yksinäinenkin olo. On kiva, että on voinut jutella tästä iskän ja siskon kanssa, ehkä se on auttanut hyväksymään sairauden paremmin”, hän sanoo.

**

Kolmen sukupolven sairastamista seurannut Hannu Järvinen on nähnyt, miten hoidot ovat vuosien varrella muuttaneet reumasairauksien kulkua täysin. 

”Mummo oli loppuvaiheessa niin huonokuntoinen, ettei päässyt omin voimin kävelemäänkään. Itse en ole koskaan pelännyt, että minulle kävisi niin, tytöistä puhumattakaan.”

Omien lasten sairastuminen harmitti, mutta ei pelottanut. Jotenkin siinä luotti, että näiden sairauksien kanssa pystyy elämään ja pärjäämään”, Järvinen sanoo.

Terveydenhuollossa lasten sairastuminen otettiin paljon vakavammin kuin Järvisen omassa lapsuudessa.

”Hoito oli paljon tiiviimpää ja todella tehokkaan tuntuista. Hoito jatkui vielä pitkään sen jälkeen, kun oireet olivat jo loppuneet.”

Hoito myös huomioi lapsen tarpeet paremmin. Järvinen itse oli lapsena hereillä, kun hänen polvensa punkteerattiin, mutta molemmille tytöille toimenpide tehtiin aina nukutuksessa. 

Vaikka suvussa on ollut reumasairauksia, se ei ole vaikuttanut yhdenkään perheenjäsenen suunnitelmiin hankkia lasta. Järviselle oli aikanaan itsestään selvää, että hän haluaisi ja voisi hankkia lapsia. Aila ja Laura Halsinaholla taas ei kummallakaan ole toistaiseksi lapsitoiveita, mutta lastenreuma siihen ei vaikuta mitenkään. 

**

Perimässä kulkee paljon muutakin kuin sairastumisriski. Hannu Järvisen, Aila Halsinahon ja Laura Halsinahon ulkomuodosta näkee, että samaa sukua ollaan. 

”Meillä on kaikilla aika samanlainen hymy, sen minä näen meissä kaikissa kolmessa”, Aila Halsinaho sanoo. 

Kaikki ovat aika pitkiä, sen mainitsevat kaikki kolme. Hannu-isä näkee koko kolmikon hampaissa lievää ylipurentaa. Ailan kasvoista hän tunnistaa oman kaksoissiskonsa piirteitä: ”Silmien seutu heillä on aivan samanlainen.”

Entä luonne? Kaikki kolme ovat samaa mieltä: Laura ja Hannu ovat aika tyyniä ja rauhallisia, Aila vähän vilkkaampi. 

Teksti: Pia Laine

Kuvitus: Esa-Pekka Niemi

Juttu on ilmestynyt Reuma-lehdessä 4/2023