Kristiina Ahlgrén nostaa rautaa
Lonkkaleikkauksen jälkeen Kristiina Ahlgrén päätti, että ei halua enää olla heikko ja hauras. Omaksi lajiksi löytyi voimanosto.
Aivan ensimmäiseksi Kristiina Ahlgrén näyttää, miten penkkipunnerrus tehdään. Istutaan penkin päähän, jalat tukevasti maassa. Ennen selin asettumista hartiat kiepautetaan taakse, jotta olat saavat tukea lavoilta.
Sitten lavat ja takaraivo penkkiin kiinni, selkä jännitetään kaarelle, takapuoli penkissä kiinni. Kädet nousevat hakemaan otetta tangosta. Ahlgrén tunnustelee sormilla oikean kohdan. Tanko ylös telineestä suorille käsille, lasku rinnalle, takaisin ylös ja palautus telineeseen.
Liike sinänsä ei ole erikoinen, sitä tehdään kuntosaleilla yhtenään. Usein penkissä voimaansa kasvattamassa tai mittaamassa on nuori mies. Erikoista tällä kertaa on liikkeen tekijä.
Ahlgrén on 56-vuotias. Hän sairastui lastenreumaan 1-vuotiaana, ja sen jälkeen diagnoosilistaan on lisätty selkärankareuma ja näkövamma, välillä fibromyalgiakin.
Penkkipunnerruksen piti olla Ahlgrénille mahdoton liike. Selän kaarelle jännittäminen ja takaraivon saaminen penkkiin kiinni tuntuivat alussa utopistisilta tavoitteilta, sillä reuma oli jäykistänyt selkää.
Mutta niin vain mahdottomasta on tullut mahdollista. Parhaimmillaan penkistä on noussut 67,5 kiloa.
***
KRISTIINA ALHGRÉNIN elämän alku näytti aivan toisenlaiselta. Lastenreuma vei hänet ensimmäisen kerran Heinolassa sijainneeseen Reumasäätiön sairaalaan yksivuotiaana, vuodeksi. Yli kolmen kuukauden pituisia sairaalajaksoja oli myös 6-, 12- ja 20-vuotiaana.
Hoito oli sen aikaisilla kriteereillä parasta saatavilla olevaa, mutta nykypäivän näkökulmasta moni asia kauhistuttaa. Ahlgrén on hoitokertomuksistaan lukenut, että 1-vuotiaana häntä lääkittiin öiksi rauhoittavilla lääkkeillä, jottei hän rasittaisi liikaa niveliään, liikkuvainen kun oli. Vähän vanhempana niveliä lastoitettiin öiksi.
”Siitä pitäisi jonkun tehdä tv-dokumentti. Oli paljon sellaista, mitä nykyään ei uskoisi.”
Erityisen pelottavia olivat käynnit silmälääkärillä, ensin Lahdessa, sitten Hämeenlinnassa. Kun Ahlgrén oli 6-vuotiaana sairaalassa, hänen mummonsa alkoi ihmetellä tytön punaisia silmiä. Silmälääkärillä paljastui iriitti, joka oli alkanut jo tehdä kiinnikkeitä. Pimeä huone ja oudot laitteet tuntuivat karmivilta.
12-vuotiaana Ahlgrénin silmiä hoidettiin myös Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa. Se on opetussairaala, jossa koulutetaan lääkäreitä.
Ahlgrén muistaa, kuinka hänen silmiään esiteltiin auditoriossa lääkäriopiskelijoille.
”Juoksin ulos auditoriosta ja menin piiloon sängyn alle. Ensin sinne kurkisti hoitaja, seuraavaksi psykologi. Sitten soitettiin vanhemmille.”
Sen jälkeen Ahlgrénin ei tarvinnut enää nousta lavalle esimerkkipotilaaksi.
***
SAIRAALAJAKSOJEN ULKOPUOLELLA Ahlgrén kävi tavallista koulua. Hänellä on tallessa lääkärien koulua varten kirjoittamia lausuntoja liikunnasta. Reumalääkäri kieltää hypyt, lentopallon, luistelun, juoksun ja vastaavat, silmäklinikka raskaan voimistelun ja urheilun. Uida saisi.
Vaikka liikkua ei juuri saanut, se ei estänyt mielikuvituksen käyttöä. Ahlgrén on aina ollut sosiaalinen ja luovuudelle löytyi kanava teatterista. Teini-ikäisenä Ahlgrén päätyi mukaan Hämeenlinnan Miniteatteriin.
”Se on ehkä pelastanut mut. Teatterimaailmassa sallitaan tietynlainen erilaisuus.”
Parikymppisenä elämä oli tavallista sen ajan nuoren naisen elämää. Käytiin discossa tanssimassa, lähinnä hitaita, juhlittiin.
Ahlgrén kaivaa puhelimelta esiin sen aikaisen kuvan.
”Olin aika kaunis, sitä kuulin usein. Miehet pyöri ympärillä.”
***
KUN KRISTIINA Ahlgrén alkoi toivoa lasta, reumalääkäri lupasi, että lääkityksestä voisi raskauden yrittämistä varten pitää kolmen kuukauden tauon. Sen ajan hänen ar vioitiin pärjäävän ilman reumalääkettä, jota ei raskaaksi tullessa saanut käyttää.
”Mutta eihän se kukko käskemällä laula.”
Kun lasta ei alkanut kuulua, Ahlgrén hakeutui gynekologin luo selvittämään lapsettomuuden syytä. Gynekologi suhtautui lapsihaaveeseen nuivasti. Hänen mielestään lasta ei kannattaisi edes yrittää, kun käytössä oli ollut niin pitkään niin paljon erilaisia lääkkeitä. Ja miten näkövammainen äiti ylipäätään lapsen kanssa pärjäisi?
Lopulta onnisti ja Ahlgrén sai 26-vuotiaana lapsen. Terveen, kymmenen pisteen vauvan.
”Se oli mun elämäni suurin asia.”
Toisen avioliiton myötä Ahlgrénin elämään tuli paitsi uusi puoliso, myös tämän lapset, ja sittemmin heidän lapsensa.
”Mulla on ollut onni saada sitä kautta lisää lapsia ja lapsenlapsia.”
**
AHLGRÉNIN NÄKÖ on vuosien mittaan heikentynyt. Jo 24-vuotiaana hän sai näkövammaiskortin, jossa vamman haitta-asteeksi todettiin 100 prosenttia. 32-vuotiaana häneltä kiellettiin kaikki pyörillä liikkuminen liikenteessä.
”Autoa en ole koskaan ajanutkaan, mutta pyörällä ajoa kaipaan.”
Nykyään oikea silmä on täysin sokea, vasemmassa on näkökenttää jäljellä 30–40 prosenttia. Ja senkin keskellä on pari sokeaa pistettä. Valon määrä vaikuttaa paljon.
”Hämärässä olen käytännössä täysin sokea, mutta valoisalla pystyn liikkumaan, varsinkin tutussa ympäristössä.”
Kun keskustelukumppani asettuu kasvot valoisaan ikkunaan päin, Ahlgrén pystyy näkemään tämän ilmeet. Pää kääntyy vähän oikealle, jotta keskustelukumppanin kasvot osuvat vasemman silmän näkökenttään.
Vierailla paikkakunnilla ja isoissa ihmisjoukoissa Ahlgrén käyttää valkoista keppiä. Hän ei näe lainkaan sivuilleen, eikä siksi huomaa, jos joku lähestyy sieltä. Valkoinen keppi on tapa kertoa näkövammasta muillekin.
**
KÄNNYKKÄ ON helpottanut elämää paljon. Ennen Ahlgrén käytti ahkeraan suurennuslasia ja kiikaria, mutta ei kanna niitä aina enää mukana. Tekstin suurentaminen sujuu kännykällä kätevästi.
Kännykän avulla saa selvää myös kadunnimistä.
”Kadun nimi on yleensä risteyksessä talon kulmassa. Otan kuvan kulmasta ja zoomaan sitten siitä nimen esiin.”
Joskus harvoin kiikarille on yhä käyttöä, esimerkiksi teatterissa. Siellä puhelimen kautta lavalle katselevan todennäköisesti luultaisiin olevan luvattomissa puuhissa, esitystä tallentamassa.
Opinnoissa ja työelämässä Ahlgrén on pärjännyt hyvin apuvälineidensä kanssa. Parikymppisenä hän opiskeli nuoriso-, liikunta-, kulttuuri- ja raittiustoimien nuorisotoiminnan ohjaajaksi, myöhemmin vielä maisterin tutkinnon yliopistossa. Nykyään hän tekee asiantuntijatyötä toimistossa.
**
JOULUKUUSSA 2015 Ahlgrénin vasen lonkka korvattiin kokotekonivelellä. Leikkauksen jälkeen toipuminen oli hidasta: ensin makuutettiin kaksi kuukautta ja sitten kävelykin piti opetella uusiksi. Oli puhetta, että puolen vuoden päästä myös vasen polvi pitäisi vaihtaa. Paljon oli leikkauksia jo takanakin, oikeassa lonkassa ja vasemmassa polvessa oli jo tekonivelet.
Ahlgrén itse oli sitä mieltä, että nyt riittää. Hän ei haluaisi enää leikkaukseen, josta seuraisi näin kurja toipilasaika.
Kun liikkuminen keväällä alkoi sujua, fysioterapeutti vei Ahlgrénin kuntosalille. Kuntoutuminen aloitettiin kilon painoilla. Kesällä ystävä houkutteli uudestaan salille ja siellä käymisestä alkoi tulla tapa.
Parin vuoden päästä kuntosalilla alkoi voimakoulu, johon Ahlgrén päätti lähteä mukaan. Siellä ohjelmaan kuului voimanoston liikkeitä.
Ennen aloittamista Ahlgrén kysyi niin reumatologilta kuin silmälääkäriltä luvan. Ei estettä, sanoivat molemmat, kunhan harjoittelu etenee rauhalliseen tahtiin.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
**
VOIMANOSTO ON eri laji kuin uutiskuvista tutumpi painonnosto. Painonnostossa painoilla lastattu levytanko nostetaan ylös suorille käsille, tempauksella tai työnnöllä. Se vaatii räjähtävää voimaa, nopeutta ja hyvää koordinaatiokykyä.
Voimanostossa korostuu nimenomaan voima. Liikkeitä on kolme: jalkakyykky, maastaveto ja Ahlgrénin alussa näyttämä penkkipunnerrus.
Maastaveto on liike, jossa painoilla lastattu levytanko kyykistytään nostamaan maasta ylös, suoristetaan jalat niin, että tanko roikkuu suorien käsien varassa ja lopuksi lasketaan tanko takaisin alas.
Jalkakyykyssä taas nostetaan levytanko hartioiden korkeudella olevasta telineestä hartioille, astutaan askel taakse, mennään kyykkyyn, palataan ylös ja palautetaan tanko telineeseen.
Kyykky on syvä: oikeaoppisessa suorituksessa lonkka on polvia alempana. Kesti aikansa, ennen kuin Ahlgrén pystyi siihen.
Parhaimmillaan jalkakyykystä on noussut kilpailuissa 95 kiloa, maastavedosta 120 kiloa. Polvella, joka oli jo tuomittu vaihtokuntoiseksi.
**
VOIMANOSTO JAKAUTUU kahteen tyyliin, varustevoimanostoon ja klassiseen voimanostoon. Ensimmäisessä saa käyttää kehoa tukevia trikoita, penkkipaitaa ja polvitukia. Klassisessa niitä ei käytetä, ainoastaan rannetuet, polvilämmittimet ja nostovyö sallitaan.
Ahlgrénin laji on klassinen voimanosto. Siihen on kaksikin syytä.
Tukivaatteet ovat niin tiukkoja, että normaali ihokin menee niistä ruhjeille. Alhgrénin kortisonin haurastuttama iho menisi avohaavoille.
Lisäksi kehoa tukevat vaatteet ovat niin pinkeän tiukkoja, että niitä ei yksin saa päälle.
”Eikä mun hermot kestä niiden pukemista”, huikkaa puoliso Ile Ahlgrén.
Puolison kanssa on pidetty yhtä jo 21 vuotta. Ilman häntä voimanoston harrastaminenkin olisi paljon hankalampaa. Mies kuskaa, huoltaa ja auttaa painojen levyntankoon laittamisessa ”
Siinä tulee hänellekin treeni, kun vaihtaa niitä painoja”, Kristiina Ahlgrén sanoo.
Kristiina Ahlgrén pitää tarkkaa kirjaa treenaamisestaan. Jokainen kerta kirjataan pieneen muistikirjaan. Haastattelua edeltävällä viikolla siirtyi eri harjoituksissaan kaikkiaan 12 500 kiloa rautaa. Parhaimmillaan viikkomäärät ovat olleet yli 30 tonnia.
**
REUMALÄÄKKEITÄ AHLGRÉN on käyttänyt yksivuotiaasta. Pitkään ensisijaisena hoitona oli nyt jo markkinoilta poistunut kultahoito. Kaikki perinteiset reumalääkkeet on aloitettu ja lopetettu.
Kortisonia Ahlgrén on käyttänyt pikkulapsesta asti ja joutuu käyttämään loppuelämänsä pienenä annoksena, sillä hänen oma elimistönsä ei enää tuota sitä.
Viimeiset toistakymmentä vuotta kortisonin ohella ylläpitohoitona on ollut pistettävä lääke golimumabi. Se pitää kohtuullisen hyvin kurissa niin reuman kuin silmien iriitinkin.
Ja lisäksi ovat vahvistuneet lihakset. Niitä Ahlgrén pitää syynä siihen, että voi nykyään niin hyvin.
Ahlgrén näyttää käsiään. Parikymppisenä ne olivat koukkusormiset reumaatikon kädet. Nyt sormet ovat suorat, eikä käsissä näy mitään merkkejä vanhoista ongelmista. Polvetkin pelaavat ongelmitta.
**
NELJÄN MAISSA kuntosalin ovi käy. Oven viereen sohvalle rojahtaa salin omistaja Jouko Ahola. Hän on 1990-luvulla voittanut kahteen otteeseen Maailman vahvin mies -kilpailun ja valmentaa nyt omalla salillaan voimailijoita.
Ahola on seurannut Ahlgrénin edistymistä, sillä hänen vaimonsa Hanna Ahola on Kristiina Ahlgrénin valmentaja.
”Hyvinhän tuo on edennyt”, Ahola murahtaa.
Aholan mielestä naiset usein arkailevat liikaa painojen lisäämistä kuntosalilla. Varotaan vähän turhaan.
”Jos tekee liikkeet oikein, niin harvoin sitä itseänsä rikottua saa.”
**
KUN VOIMANOSTO alkoi sujua, Ahlgrén innostui kilpailemisesta. Voimanostossa kilpaillaan ikä- ja painoluokissa. Ahlgrénin luokka on Masters2 eli 50–59-vuotiaat, ja painoluokka yli 84-kiloiset. Doping-aineet on kielletty.
Kilpailussa viehättää se, että kaikki tapahtuu tarkkaan määritellyin säännöin, tiukassa aikataulussa. Tilanne mittaa voiman lisäksi sitä, kuinka hyvin hallitsee jännitystään.
Kesäkuussa 2023 Ahlgrén oli Budapestissa voimanoston EM-kilpailuissa. Hän tuli oman sarjansa kokonaistuloksissa viidenneksi, penkkipunnerruksessa neljänneksi.
Kaikki ei kuitenkaan sujunut hyvin. Nostossa käytetty penkki oli tavanomaista pehmeämpi. Ahlgrénin oikea lapa lipesi penkiltä, kun hän oli nostamassa 65 kiloa painavaa levytankoa. ”Kuului sellainen napsahdus.” Ahlgrén jatkoi kisan loppuun, mutta illalla hotellilla käsi ei enää noussut. Lopulta leikkauspöydällä selvisi, että olan etupuolelta jänne oli kokonaan poikki.
Onneksi oli urheiluvakuutus ja hyvä kirurgi. Nyt olan liikeradat ja voima ovat entisellään.
Kesä 2023 oli muutenkin epäonninen. Leikattu käsi oli vielä kantositeessä, kun Ahlgrén kompastui lähikaupassaan. Hän otti hyllystä tukeater veellä kädellä, jottei kaatuisi leikatun päälle.
”Jalka teki sellaisen 180 asteen kiepin.”
Akillesjänne oli poikki. Loppukesä kului pyörätuolissa, sillä käsipuolena ei voinut käyttää kainalosauvoja.
Jalka oli ensin kaksi viikkoa kipsissä, sitten kahdeksan artoosissa. Kesä oli kuuma.
Epäonninen kisa ei vähentänyt intoa. Tauon jälkeen treeni piti aloittaa taas alusta, mutta seuraavana kesänä Ahlgrén oli taas kisakunnossa.
Treenaus, valmennus ja kisaaminen maksavat. Se Ahlgréniä harmittaa, ettei hänen kaltaisilleen vammaisurheilijoille ole juurikaan tarjolla sponsoreita.
”Ollaan kuitenkin aika sisukasta porukkaa.”
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
**
VAIKKA KAIKENLAISTA on tapahtunut, sairaudet ja vammat ovat vain sivujuonne elämässä.
”Ei se veisi eteenpäin, jos kantaisin kaunaa tai voivottelisin. Oikeastaan on hassua puhua näistä vaivoista, kun eivät ne ole kuin osa minua.”
Kristiina Ahlgrénin lapsuudessa reumalapsia varjeltiin, jottei nivelille kävisi mitään.
”Luulen, että aika monelle reumaatikolle on jäänyt päälle tämä historia, että ei saa tehdä mitään raskasta.”
Nyt Ahlgrénin identiteetti on aivan erilainen. Hän on vahva ja pystyvä. Voimatreeniä hän suosittelee muillekin reumaa sairastaville.
”Ei kaikkien tar vitse alkaa harrastaa voimanostoa, muukin voimaharjoittelu auttaa.”
Ahlgrén itse vannoo raskaan treenin ja sitä tukevan ruokavalion nimeen. Kun lihaksiin tulee voimaa, ne tukevat heikkojakin niveliä. Muutos vaatii pitkäjänteisyyttä, mutta on sen arvoista.
”Meillä on valmentajani kanssa ollut mottona, että tehdään mahdottomasta mahdollista. En uskonut, että pystyisin koskaan tekemään jalkakyykkyä ja nyt mä olen kisannut Budapestissä 95 kiloa rautaa niskassa.”
**
Kristiina Ahlgrénia voi seurata Instagramissa nimellä krisse.a. Kuuntele myös podcast, jossa Ahlgrén puhuu tupakoinnin lopettamisesta. Se löytyy Reumaliiton verkkosivulta ja Spotifysta.
Teksti: Pia Laine
Kuvat: Eeva Anundi
Juttu on julkaistu Reuma-lehdessä 4/2024.