Helena Miikkulainen: Kättelyittäkin kaunista kohtaamista

Toisen ihmisen huomioiminen on olennaista kohteliaassa käytöksessä. Kättelyä se ei vaadi.

Katsekontakti hymyllä, oma nimi selkeästi lausuttuna ja toisen osapuolen nimen kuunteleminen sekä juuri sopivan puristava ote kädestä. Ei tule puristaa liian lujaa, muttei tässä saa olla veteläkään. Näinhän meille monelle peruskoulussa opetettiin. Näin kättelet oikeaoppisesti. Tämä kuuluu hyviin käytöstapoihin. Kun ne osaa, voi sujuvasti mennä minne vaan, ja aina pärjää elämässä.

Helppoa kuin mikä, tämä kättely – vai onko? Siinä on kuitenkin aika monta asiaa yhtä aikaa onnistuttava… Multitaskaamista lähes, kun useampi tehtävä yhtä aikaa käynnissä. Saammeko myös tosiaan selvää ihmisen nimestä juuri tuossa tilanteessa? Nimi on hyvin tärkeä: se on henkilökohtainen, se on jokaisen oma. Nimi olisi tarpeen kuulla oikein. Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään.

Reumasairaus on omiaan tuomaan lisähaasteita kättelyyn: sormien nivelet voivat olla tulehduksista arat, samoin ranteet. Jos kerran on saanut kauhukokemuksen tuntemattoman henkilön ylimitoitetusta, suorastaan hyökkäävästä kädenpuristuksesta, on voinut syntyä toive vältellä koko toimitusta, ettei kättä runneltaisi enempää. Reumaatikkona kysynkin nyt, voisimmeko kuitenkin menetellä entistä kauniimmin?

Kun koronapandemia alkoi, näimme televisiossa esimerkiksi johtajien tervehtivän toisiaan kyynärpäillä. Mutta kun kuva pysäytetään, tilanne saattaa näyttää hieman hassulta hosumiselta, tai tuoda tahattomasti mieleen jopa nyrkkeilyn. Ikään kuin nyrkit pystyssä siinä heiluttaisiin. Kättelyn alkuperäinen ajatus liittyi kai aseettomuuteen, rauhanomaisuuteen. Entä rystysillä tervehtiminen, fist bump? Jotain kujeilevaa siinä näen, leikillistä toveruutta ehkä, jopa vitsikkyyttä.

Takaisin rusikointihuoleen, joka lienee laajemminkin tuttua. Tuntemattomia kohdatessa sanon toisinaan varoilta: ”Minulla on reuma, en kättele.” Ilokseni ihan hyvin tämä on otettu vastaan. Ehkäpä jollain toisella on jokin muu syy. Osa nuoremmasta väestä ei kuulemma edes kaipaa kättelykulttuuria, johon eivät ole koskaan kasvaneetkaan.

Perinteisen kättelyn sijaan yritän hymyillä ystävällisesti, katsoa silmiin ja keskittyä kuuntelemaan, mitä tämä ihminen sanoo. Joskus saatan myös heilauttaa kättä iloisesti tai sitten kumarran kevyesti painaen omalla kädellä rintaa; riippuu tilanteesta. On huolettomia hetkiä ja on vakavia hetkiä.

Sairaalassa ja terveyskeskuksessa joka tapauksessa kättelyt jätetään suosiolla väliin. Olemme nähneet kyltit: ”Ettehän pahastu, EMME KÄTTELE. Pyrimme estämään tartunnat, kiitos huomaavaisuudesta!” Juu, en pahastu, päinvastoin! Kuten sanottu, tilanteita ja tarpeita on elämässä erilaisia.

Tärkeintä lienee asiayhteyteen sopiva, kohtelias ja kunnioittava käytös, jolla parhaimmillaan voimme viestiä toisillemme: tämä on tärkeää, olen kiinnostunut nimestäsi ja asiastasi, ymmärrän ja arvostan sinua.

Kättelyllä tai ilman, hyvien kohtaamisten arvo on suuri!

Helena Miikkulainen

Reumaliiton vapaaehtoinen somelähettiläs

Kuva: AdobeStock