Niina Kärkkäinen: Pysyvä lääkärisuhde on kultaakin kalliimpi

Kun lääkäri vaihtuu, kaikki alkaa taas alusta. 

Ehdin jo ajatella, että saan takaisin työterveyslääkärin, joka välitti. Lääkärin, jonka kanssa oli helppo jutella. Mutta en saanutkaan. Tiimirajoja ei voi ylittää, eikä työmääräkään salli ottaa potilaita kuin omasta tiimistä. Tämä on ymmärrettävää lääkärin näkökulmasta, mutta potilas voi ajatella toisin. Eikö palvelut pitäisi suunnitella potilaiden parasta ajatellen? 

Pitkäaikaissairaana tunnen olevani asiantuntija terveydenhoitopalvelujen käyttäjänä. Minua on hoidettu monilla poleilla, toisissa rajallisen ajan, toisissa pysyvästi. Niitä kaikkia on yhdistänyt jatkuva lääkärien vaihtuminen. Tähän liittyy hyviäkin puolia. Jos kemiat eivät ole osuneet yksiin, on voinut kokea helpotuksena, ettei olla tavattu lääkärin kanssa enää toista kertaa. Vastapainona monesti on jäänyt harmittamaan, ettei samaa lääkäriä ole saanut tavata enää toista kertaa. Tuttuus tuo tullessaan myös turvaa ja luottamusta. Hoidon vaikuttavuuden kannalta ne eivät ole merkityksettömiä asioita. 

Ikävää on myös, että esitietojen läpikäymiseen menee usein harmillisen paljon aikaa lyhyestä vastaanottoajasta. Myös lääkärin aikaa ja vaivaa säästyy, jos potilaan tietoja ei tarvitse käydä alusta asti läpi aina uudelleen. Lääkärin tulisi myös tietyissä rajoissa olla potilaan itse valitsema henkilö. Hoitaja ei voi tietää potilaan puolesta, kenen lääkärin kanssa kemiat osuvat yksiin. Ilahdun, jos hoitaja ymmärtää kysyä, kenelle lääkärille haluaisin varata ajan. 
 
Kipeänä ollessa mieli voi olla herkkänä, ja lääkärin hyviin ominaisuuksiin kuuluvatkin mielestäni empaattisuus ja hyväksyvä asenne. Mutta miten pitkäaikaissairaan potilaan seuraaminen voi onnistua, jos lääkäri ei tiedä, miten potilas käyttäytyy normaalisti? Onko itku potilaalle tyypillinen tapa reagoida vaikeisiin asioihin, vai onko se kenties merkki masentuneisuudesta. 

Äskettäin aivan uusi lääkäri diagnosoi minulla toistuvan masennuksen yksittäisessä masennustestissä saadun pistemäärän perusteella. Itse en kuitenkaan kokenut olevani masentunut. Ehkä elin vain normaaliin elämään kuuluvaa alakuloista vaihetta. 

Entä mistä uusi lääkäri tietää, kävelenkö nyt huonommin kuin kuusi kuukautta sitten? Voin toki kertoa sen lääkärille (jos muistan niin kauas taaksepäin), mutta en välttämättä osaa ottaa huomioon kaikkia seikkoja, jotka tuttu lääkäri osaa tilanteessa arvioida. Epäilemättä on lääkärillekin helpompaa, jos nykytilannetta pystyy vertaamaan aiempaan. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon helpompaa asioiden totuudenmukainen kertominen on tutulle lääkärille. 
 
Olen saanut kokea vastaanotoilla todella paljon hyvää ja useita kertoja. Siksi kaiken hyvän menettäminen tuntuukin tosi kipeältä. Se, mikä lääkärille on työmäärän rajaamista ja säännöistä kiinni pitämistä, voi potilaalle olla iso menetys ja suru. Koska pitkäaikaissairaus aiheuttaa potilaalle yleensä paljon murheita ja hoidettavia asioita, ovat toimivat potilas–lääkärisuhteet kultaakin kalliimpia.