Patricia G. Bertényi: Tietääkö vempain aina paremmin?
Lähdin juoksemaan.
Ihan samalla tavalla kuin satoja kertoja ennenkin. Jalassa pehmeimmät ja askeltavimmat lenkkarit, mitä rahalla saa, päällä juoksuvaatteet ja repussa työpäivän eväät. Kuulokkeet päähän, juoksusoittolista soimaan ja menoksi.
En ole koskaan ollut huippumaratoonari, kyllä se juoksu raskaaksi muuttuu siinä kymmenen kilometrin kohdalla. Nyt jalat olivat alusta asti lyijyä, eikä askel keventynyt. Sama jatkui. Koko kevään ja kesän taistelin jokaisesta kilometristä hampaat irveessä ja menin nukkumaan verenmaku suussa. Huomenna on parempi juoksupäivä, aivan varmasti on.
No ei ollut.
No ei mitään, joka vapaapäivä kylkeen astangajoogaa! Olenhan harrastanut sitä pari vuosikymmentä. Jään kyllä auttamatta kakkoseksi 82-vuotiaalle äidilleni, joka on 17-vuotiaasta asti joogannut joka aamu, mutta onpahan tavoitetta.
Liikunta tekee hyvää, niinhän älysormus ja älykello ja mediat jatkuvasti toitottavat. Vielä 3 000 askelta, vielä 20 treeniminuuttia. Liike on lääke, liiku, liiku, liiku! Oikeaan lonkkaan sattui, vasen polvi naksahteli joka askeleella, jossain vaiheessa repesi rintalihaskin ja hengittäminenkin teki kipeää kaksi viikkoa. Kroppa ja mieli kiukuttelivat vastaan, mutta kello ja sormus tiesivät paremmin: ”Hyvää tulee, sillä lähtee millä tuli, toiset kolmekymmentä minuuttia!”
Apua, armoa!
Maanantaina avasin taas ensin terveyssovellukset ja sitten vasta silmäni kunnolla. Sinä aamuna netti pätki ja ohjelma oli hidas. Ehdin oikeasti kuunnella kehoani ennen kuin eri vempaimet ehtivät analysoida minut ja kertoa miltä minusta tänään kuului tuntua.
Olin väsynyt. Nukkunut pätkittäin jo pitkään, työputkia, paljon huolia.
Sinä aamuna päätin kävellä, edelleen niissä hyvissä lenkkareissa, mutta ilman aika- ja matkatavoitteita. Kuulokkeet olivat mukana, mutta kävelin töihin kuunnellen sateen ropinaa ja tuulen viuhunaa. Työpäivä oli pitkä, ja oli helpotus lähteä kotiin illalla.
Sade oli lakannut, pilvet kadonneet taivaalta. Yhtäkkiä jalkani hakeutuivat siihen vanhaan juoksurytmiin, joka parhaiten sopi keholleni ja jota osasin ennen kuunnella. Tossut hakkasivat tasaista tahtia märkään asfalttiin ja pisarat kutittivat kasvojani.
Seuraavana aamuna joogasin, en siksi että tekoäly käski, vaan koska halusin. Ei muuta tavoitetta kuin liikkuminen sen suomasta puhtaasta ilosta. Sen aamun tadasana eli vuoriasento löytyi vaivatta, tunsin seisovani lujasti kuin vuori, vakaana ja lujana pitkästä aikaa.
Hengittelin rauhakseen ja palasin susitautini kovilla läksyillä opettamaan totuuteen. Ihan ilman analyysejä, appsejä, jäsenyyksiä, personal rääkkääjiä, kelloja, sormuksia, rannekkeita tai analyysiohjelmia.
Ota väliin vähän lepoa.
—
Patricia G. Bertényi
Kirjailija, valokuvaaja, tehohoitaja, SLE-susi.
Teksti on julkaistu Reuma-lehdessä 4/2025.